Creutz meni kuninkaan vaunulle ja heilutti kädestä vedettyjä hansikkaitaan niin kiivaasti kuin olisi hän tahtonut lyödä kuningasta naamaan, mutta kuninkaan iloinen katse hämmensi hänet heti.
— Majesteetti mietiskelee?
— Olen huono mies kynänvarrella sotimaan, sitä tässä ajattelen. Tahdon laatia testamenttini ja järjestää vallanperimyksen. Sitten saa pamahtaa! Jos jään tantereelle, on tahtoni että minut haudataan paidassani niinkuin alhainen sotamies siihen paikkaan, mihin kaadun.
Creutz väänsi ja käänsi hansikkaitaan, ja masentui ja laski päänsä alemmaksi, hän niinkuin muutkin.
— Kaikkeinarmollisin herra, en ole niitä, jotka rukoilevat Jumalalta henkensä säästämistä, sillä täysinpä käsitän sankarin suurimman mielihalun. Jos teidän majesteettinnekin saisi luotinsa… noh Jeesuksen nimeen! Mutta teidän majesteettinne ei voi tänään kauvan pysyä satulassa. Jumala minulle anteeksi antakoon puheeni, mutta kun teidän majesteettianne kannetaan ympäri niinkuin kurjaa raukkaa, ja kun viimeinenkin meistä on kaatunut, jää teidän majestettinne yksin jäljelle — ja joutuu vangiksi!
— Ei olekaan yksin kestettävä vain viittä vastaan, miehen on seistävä yksinään kaikkiakin vastaan.
— Totta kyllä! Mutta siihen piru vie emme kelpaa me halvat soturit sotatakissamme. Yksi kaikkia vastaan? Se on yksin koko maailmaa vastaan! Siihen tarvitaan aivan toisenmoisia miehiä, sillä sellaisia raukkoja me olemme, ettei meillä ole muuta puolustusasetta kuin miekkamme. Kun nyt yksinkertaisesti olen esittänyt aseman, rukoilen siis teidän majesteettianne jäämään luoksemme eikä soudattamaan itseänsä virran yli, sillä silloin joutuisi teidän majesteettinne yksin koko maailmaa vastaan. Silloinkos huudettaisiin: Se se oli Aleksanteri, pakeni ja jätti joukot venäläisille! Sellainen kunnon heittiö! Nähkääs! Nähkääs! Vaan pöytähopeat ja Saksin rahatynnörit kyllä kelpasi ottaa mukaansa, eipä kaikkia jättänyt ryssälle. Jaa jaa, niinpä niin! — Me rehelliset alamaisparat emme koskaan saata suvaita että teidän majesteettinne sillä tavoin asettuu yksin koko maailmaa vastaan ja paljastaa korkean olentonsa loan heittäjille, joiden tietämättömyys ja tuhmuus ei ole säästävä myöskään sotamarskia eikä Piperiä eikä Lewenhauptia eikä meitä muita. Koska on tuhmuus ymmärtänyt onnettomuutta? Teidän majesteettinne tahtoo kuolla ja siksi ei olekaan kuoleminen mikään uhri tai mainetyö, sen me vanhat sotasissit tiedämme, mutta ylpeys, ylpeys, teidän majesteettinne, uhratapa se alamaisille, se on uhri, jota alamaiset eivät salli. Päivän selvä on ettei miehistöä voi viedä virran yli. Eihän meillä ole lauttoja, eikä ankkureita, eikä keksiä, eikä kylläksi hirsiä eikä kirvesmiehiä. Senvuoksi kehotan teidän majesteettianne pysymään täällä eikä antamaan maailmalle aihetta.
— Laitattakaa veneet kuntoon! — käski kuningas.
Ritarillinen tilanhaltija Mazepa oli koonnut arkkunsa ja molemmat tukaattitynnörinsä ja istui jo vaunuissaan pitkällä vedessä. Parvittain sitoivat zaporogit ja sotamiehet vaatteita selkäänsä, ottivat vaunujen kansia ja puunoksia kainaloittensa alle ja heittäytyivät jokeen. Keskiyön aikana nostettiin kuninkaankin vaunut kahteen yhteen vitsastettuun veneeseen, ja Gyllenkrok, joka seisoi hänen jalkopäässään, jätti äänettä Lewenhauptille laudalle liisteröidyn sotakartan. Ei kukaan ääntänyt sanaakaan. Yö oli kirkastähtinen ja hiljainen, ja henkitravanttien airojen hamina katosi sileälle virralle.
— Me kaksi emme näe häntä enään koskaan, — hymisi Creutz Lewenhauptille. — Hänen silmänsä olivat äsken niin kummalliset. Siinä lampussa on vielä öljyä, mutta minä uteliaasti katselen hänen tulevaisuuttansa. Minlainen tulee hänestä voitettuna, naurettuna, vanhana?