— Autuaat ovat ne, jotka isoovat ja janoovat vanhurskautta, — sanoi hän.
Niinkuin kirkonpalvelija, joka jakaa Herran ehtoollista, kantoi hän pulloa edessään ja vei sen aarreknihdin huulille, ja kuoleva mies joi veden viimeiseen pisaraan saakka.
Antti Gråberg piteli kiini vankkurien korista, mutta kun pyörät taas lähtivät liikkeelle, herposi käsi irti ja hän horjahti polvilleen ruohikkoon.
— Minulle ei ole tilaa vankkureissa, — sanoi hän ja tempasi itselleen lapion. — Vaikka olen ainoasti kolmekymmentä vuotta, olen uupunut ja voimaton niinkuin yhdeksänkymmenvuotias vanhus. Mutta antakaa minulle yksi lapioistanne, että voin, jos voimani riittävät, edes itse avata maan ja laskeutua viimeiselle vuoteelleni. Kaikki rauhattomuus on minussa nyt suloisesti vaipunut uneen, ja ääni huutaa korviini: katso, minun lapseni!
Taas alkoivat sotamiehet vaelluksensa täryyttävien vankkurien ympärillä, ja torvenpuhaltajat kääntyivät satulassa. Haikaraparvia vaakaili leväsiivin hämärässä pimenneiden aavikkojen yli, ja etäällä arolla oli Antti Gråberg vielä polvillaan lapio käsissään.
Ei ole kukaan sen koommin kuullut mitään hänen kohtalostaan.
Neuvostossa.
Neuvostosalin eteishuoneessa seisoi jo sihteeri Sehmedeman kädessään maaherroille menevä ja nyt allekirjoitettava kirjoitus, jossa vaadittiin uusia veroja rutiköyhtyneeltä Ruotsilta.
Herroja alkoi kokoontua, ja vanha Frölich, joka käsivarret ristissä ähki ja kuorsasi huoneen nurkassa sairaan Falkenbergin vieressä, havahti yhtäkkiä.
— Saamme luovuttaa kuninkaalle koko pankin rahoineen ja patenttineen, — sanoi hän nostamatta punareunaisia silmäluomiaan.