Silloin hyppäsi Arvid Horn eteen niin kiukkuisesti, että hänen tuolinsa lensi selälleen lattialle, ja hän huusi kädet pystyssä:
— Hän pysyköön taivaallisissa ilmestyksissään ja rukoushetkissään Eeva Kreeta sisaren kanssa älköönkö tehkö meitä ilmetyiksi varkaiksi silkasta hyväntahtoisuudesta kuninkaan puolesta!
— Perhanan perhana! — vastasi Falkenberg ja noputti värittömillä sormillaan tuolinselkää. — Täällä parjataan ja parkataan päivät päästään. Ei kukaan ruotsalainen piittaa enään toisten kunniasta, mutta ei kukaan uskalla sanoa yhtään totuuden sanaa siitä miehestä, joka yksin on kaikkeen syypää. Niin, älä vielä istu, Horn, sillä suurin on suuttumus sinun Mälari-laivastasi ja kerrotaanpa sinun kunnialaukaustesi savussa tavoittelevan samallaista ylhäistä rakastelupaikkaa prinsessa Ulriika Eleonoran luona, kuin Creutzilla oli korkean-autuaan prinsessa Hedvig Sofia vainajan luona.. Niin, niin, älä sinä puhu enään kuninkaan persoonasta. Lue sen sijaan hänen kirjeensä! Tee se! Onko siinä mielestäsi riviäkään, joka sopii onnettoman kansan johtajalle?
— Pyh! Älä puhukaan kirjeistä! — vastasi Horn ja korjasi tuolinsa paikoilleen ja istui. — Hiukan laverrusta naisille, verukkeita ja muita joutavia! Älä sinä usko, että henkilö, joka ei koskaan keskustellessaan näytä mieltään, istuisi teltassaan paljastamaan mieltään paperilapulle! Mutta kyllä saatan myöntää, että kerran on tilinteko seuraava kaikkea tätä surkeutta.
— Kerranko, sanot! — jatkoi sairas Falkenberg ja nousi vapisevain käsivarsiensa varalle. — Kerranko? Ovatko siis ruotsalaiset muuttuneet matelijoiksi ja teeskentelijöiksi? Ei Kristian tyranni eikä Eerikki neljästoista ole tehnyt meille niin paljon pahaa kuin tämä, ja sen vuoksi vieköön piru sen miehen. Kun miehiset miehet ovat kuolleet sodassa, ovat vain akkasielut jääneet eloon, ja he nyt rupeavat Ruotsin kansaa jatkamaan.
Kunnianarvoisana seisoi Fabian Wrede haastelevain joukossa, ja hänen äänensä tuli ihmeellisen pehmoiseksi ja hiljaiseksi.
— Kokous alkaa, — sanoi hän ja viittasi avattuihin oviin. — Minä en ole mikään matelija. En ollut niiden joukossa, jotka tungeskelivat nuoren herramme ympärillä saadakseen hänet täysivaltaiseksi, ja olen epäsuosiossa. Isänmaa on minulle ylin… isä ja äiti, koti, muistot, kaikki, kaikki! Tiedän, että isänmaa nyt vuotaa verta. Tiedän myös, että kerran seuraa tilinteko. Mutta nyt ei ole hetki haaskata siihen ajatuksia. Kun Jumala panee päähämme orjantappurakruunun, ei se mies ole suurin, joka sen mukavimmin saapi päästään pois, vaan se, joka painaa sen vielä kovempaan kiini ja sanoo: isä, tässä olen palvellakseni sinua! — Ja sen sanon teille, ettei koskaan, ei koskaan voittolippujen liehuessa entisinä vuosina ole pieni kansamme päässyt kuihtumatonta suuruutta niin lähelle kuin nyt.
Hän astui neuvostosaliin päin, mutta kääntyi mennessään matalalla äänellä Falkenbergiin:
— Äidilläni oli useampiakin poikia kuin minä. He ovat luotinsa löytäneet. Olisinko minä heitä huonompi? Puhut kuninkaasta… Jos yksi ainoa voi vietellä kokonaisen kansan niin moniin uhreihin, eiköhän sen miehen täydy olla muita miehiä suurempi!
Wrede tarttui Falkenbergia hiljaa olkapäihin ja lisäsi yhtä matalalla äänellä: — Ja kansa, joka niin paljon on kärsinyt… tahdotko kieltää sitä kansaa tänään painamasta kiini päähänsä marttyyrikruunua?