Hänestä melkein tuntui, että Nordenhjelm seisoi saarnastuolissa saarnaajan takana ja saneli hänelle sanat. Ainoastaan yhden silmänräpäyksen oli saarnaaja koputtanut ivan kulkussauvaa päästäkseen tuttavalliselle kannalle kuulijain kanssa. Sitten kääntyi hän kuninkaaseen koko seurakunnan nähden, vakaana, ankarana, jopa käskevänä. Jumalan nimessä kehoitti hän kuningasta, ettei hän antaisi korvaankuiskuttajain ja hihastavetäjäin vietellä häntä itsekkäisyyteen ja ylpeyteen, vaan uhraavaisesti vihkisi tekonsa uhraavaiselle Ruotsin kansalle, jotta hän kerran, kun hän korkeassa ijässä sulkisi väsyneet silmänsä, astuisi tuhansien siunausten saattamana taivaan ihanuuteen.
Totuuden ääni soi ja jyrisi kirkon holveissa, ja itku nousi nuoren kuninkaan kurkkuun. Uudelleen koetti hän kiinnittää ajatuksiansa muihin vieraampiin asioihin, mutta jok'ikinen sana sattui hänen rehelliseen lapsisydämeensä ja hän istui pää riipuksissa.
Hänestä oli virkistävää, kun vaunut jälleen veivät hänet Karlbergiin. Siellä sulkeutui hän huoneisiinsa eikä leskikuningattaren määräävä kutsukaan voinut saada häntä tulemaan ruokapöytään. Makuukamarin eteishuoneessa olivat ne kirjat, joita käytettiin yhä harvemmiksi ja harvemmiksi käyneillä lukutunneilla. Hän filosofeeraili jo mielellään luomisen arvoituksia ja tiedot häntä alati ihastuttivat, mutta hän alkoi halveksia kirjaa jotenkin samalla tapaa kuin iloinen ja elämänintoisa trubaduuri. Päällimmäisin kirja oli maantieto, ja hän selaili lehtiä edestakaisin ja heitti sitten kirjan pois. Sitten veti hän sen sijaan äkkiä ja summakaupalla alimmaisen kirjan. Se kädessä jäi hän istumaan.
Kirja oli koirankorvissa ja pahoin kulunut, ja siinä oli vain muutamia kirjoitettuja lehtiä, jotka sisälsivät sen iltarukouksen, jonka hän lapsena oli oppinut rukoilemaan. Monta lausetta ja sanaa oli jo häipynyt muistosta pois, mutta kun hän nyt näki tutut rivit edessään, tarvitsi hänen vain lukea ne pariin kolmeen kertaan jälleen, niin hän osasi ne ulkoa.
Illalla söi hän kupin olutkeittoa ja vahtimestarit rupesivat riisumaan häntä. Hän peitti väkevän mielenliikutuksensa niin taitavasti, että he vain luulivat häntä väsyneeksi, ja kun he ottivat valetukan lyhyeksi leikatusta ja tummanruskeasta ja vähän kiharaisesta päästä, ja hän paitasillaan nousi suureen sänkyyn, näytti hän pieneltä tytöltä.
Pompe koira hyppäsi jalkopäähän ja lattialle sängyn viereen pantiin palava kynttilä ja hopeinen pesuvati täynnä vettä. Kuningas oli pimeänpelko ja tavaksi oli senvuoksi tullut, että ovi jätettiin eteishuoneeseen auki ja että joku hovipoika tai leikkitoveri makasi siellä yötä. Tänä iltana käski kuningas kuitenkin selkeästi, että ovi siitä puolin oli suljettava. Vasta kun vahtimestarit sen kuulivat, alkoivat he ihmetellä ja tulla levottomiksi ja huomasivat että hän oli mielenliikutuksessa.
— No kaikkia! — murisi vanha Haakoni, uskollinen palvelija isän ajoilta, joka itsepintaisesti yhä vain kohteli kuningasta niinkuin lasta. — Mitä se auttaa?
— Tehdään niinkuin olen sanonut, — vastasi kuningas. — Ja huomisesta alkaen ei tarvita yökynttilääkään.
Vahtimestarit kumarsivat ja menivät takaperin pois makuuhuoneesta, mutta kun Haakoni oli sulkenut oven istui hän kynnykselle oven taa. Hän kuuli kuinka kuningas käänsi ja väänsi itseään vuoteessa, ja kun hän vihdoin nousi avaimenreiästä katsomaan, näki hän epäselvästi yökynttilän valossa, että hänen nuori herransa istui sängyssä.
Yön tuuli kohisi ja pauhasi ulkona linnapenkereellä ja Karlbergin puiston lehmuksissa, mutta sisällä huoneessa oli jo kaikki ääneti ja hiljaa. Kuitenkin luuli Haakoni ihmeekseen erottavansa hiljaista, melkein kuiskavaa ihmis-ääntä ja vieläpä eri sanojakin. Hän tuli tarkkaavaksi ja kuunteli.