Isossakirkossa nousi kirkkoväki penkeiltään ja katseli kirkon porstuaan päin, jonka edessä Kaarle XII astui vaunuistaan.
Se oli kaunis, mutta heiväröinen ja puolikasvuinen poika. Sulitettu hattu oli naurettavan pieni suuressa röyhyisessä valetukassa, ja kun kuningas otti lakin kainaloonsa olivat hänen liikkeensä tuskaisia ja rasittuneita. Hän kulki teputellen ja vähän koukkupolvisena, niinkuin tapa vaati, ja katse oli maahan luotu. Hänellä oli yllään kallisarvoinen murhepuku, kärpännahat kauluksissa ja käännöksissä ja silkkipitsit hansikkaissa, ja korkeakorkoisissa kartuaaninahkaisissa kengissä oli solkia ja rusettisiteitä.
Hämillään uteliaitten silmäyksistä kävi hän istumaan kuninkaalliseen penkkiin henkikuvien kannattaman kultaisen kruunun katokseen. Hän istui jäykkänä alttariin päin, mutta ei voinut koota ajatuksiaan pyhään toimitukseen. Kun vihdoin pappi nousi saarnastuoliin ja sanasutkauksella ja aika iskulla kirjalautaan sai hereille hillityn hyminän, punastui hän korviin saakka ja tunsi joutuneensa kiini ilmiteossa. Pian kuitenkin rupesivat ajatukset uudelleen kapinoimaan ja kulkivat omia teitään, ja kainouttaan peitelläkseen rupesi hän nyppimään mustia täpliä kärpännahoista.
— Nähkääs! — sanoi muudan vaimo alipenkeissä. — Sen pitäisi vielä saada isältään piiskaa. Piruko sillä sormissa syhyy?
— Mitäs siinä puhut, nuuskakuono, kun olet tuppaunut ylempään penkkiin kuin lupa on! — vastasi naapurin akka ja työnsi hänet päistikkaa käytävälle.
Unilukkari, joka seisoi ovenpuolella ja jonka virkana oli kulkea ympäri kopauttelemassa niskaan niitä sanankuulijoita, jotka nukkuivat, koputti keppiään permantoon ja varoitteli kädellään, mutta melu kuului aatelispenkkeihin saakka, niin että korkeat herrat käänsivät päätään, ja saarnaaja heti sovitti tekstiin seuraavat sanat:
— Yksimielisyys, sanoin minä, kristillinen yksimielisyys! Missä sitä tavattaneen ja sen suloista ravintoa? Kansanko joukossa? Ots kiin! Vaan ehkäpä Herran huoneessa tai kuninkaallisen majesteetin oman persoonan ympärillä? Vielä mitä! Sentähden sanon minä teille, Te maailman ruhtinaat, ahkeroitkaa yksimielisyyttä ja rakkautta älkäätkä nostako vihaan sitä miekkaa, jonka Jumala on teidän käsiinne pannut, vaan ainoastansa teidän alamaistenne suojelukseksi.
Tämän poikkeuksen aikana tuli nuori kuningas taas tulipunaiseksi ja nauroi hämillään. Myöskin Hedvig Eleonora, riikinleskikuningatar, joka istui kuninkaallisessa penkissä häntä vastapäätä, hymyili nyökäten, mutta eniten nauroivat leskikuningattaren rinnalla istuvat prinsessat. Ulrika Eleonora istui kyllä jotenkin jäykkänä, mutta Hedvig Sofia kumarsi alas hoikan pitkän kaulansa. Hyvillään tietäessään että hansikkaat peittivät hänen muotopuolet peukalonsa, piti hän rukouskirjaa suunsa edessä.
Kuningas tuli nyt rohkeammaksi ja katseli ympärilleen. Missä kummallisessa Herran temppelissä hän tänään olikin! Koko kirkko oli täynnä huonekaluja ja taide-esineitä, joita oli pelastettu linnanpalosta. Ainoastaan keskikäytävä oli tyhjä. Nurkassa alttarin vieressä seisoivat käärittyinä ristiinnaulitsemista ja viimeistä tuomiota kuvaavat Ehrenstrahlin taulut, ja edempänä Skytten sukuhaudan kohdalla tunsi hän höyhentöyhtöt ja viheriäiset uutimet siitä sängystä, jossa hänen isänsä oli poikkipäin istuen ja tyynyillä tuettuna heittänyt henkensä. Sen tapauksen muisto ei häntä kuitenkaan liikuttanut, sillä isäänsä kohtaan oli hän tuskin tuntenut muuta tunnetta kuin pelkoa. Hän piti isäänsä enemmän Jumalan asettamana edeltäjänä kuin rakkaana heimolaisena, ja niin ajatuksissaan kuin puheessaankin kutsui hän häntä eniten vain vanhaksi kuninkaaksi. Kuten etsivä mehiläispari harhaili hänen katseensa noissa monissa tutuissa esineissä ja kiintyi viimein kauvaksi aikaa erääseen vaakunakilpeen alimmaisessa pilarissa.
Siellä makasi lattian alla jo muutamia vuosia hänen opettajansa Nordenhjelm, se sydämmellisen hyvä Norcopensis, josta hän oli pitänyt lapsellisella kiintymyksellä. Hän muisteli talviaamujen aikaisia lukutunteja, kun hän laski laatuluvuilla ja kaivoi kynttiläsaksilla kynttilän sydäntä tai kun Nordenhjelm kertoi Rooman ja Kreikan sankareista. Vanhan kuninkaan kuolemasta saakka oli hän kulkenut unissaan. Hän ymmärsi, ettei hänen sopinut näyttää iloiselta, ettei hänellä ollut oikeutta vaatia muuta kuin valituksia, mutta että salaisuudessa vähin jokainenkin oli jokseenkin rauhallinen ja kosi hänen suosiotaan huvittamalla häntä niin huomaamatta kuin mahdollista milloin yhdellä milloin toisella kujeella. Itse ylhäisyys Piper saattoi pyyhkiä kyyneleitään ja samalla rukoilla häntä, ettei hän vaan unohtaisi nuoruudenleikkejään, vaan kerran kävisi lyömässä palloakin. Synkät yksivakaiset naamat tarttuivat välistä häneen, niin että kyyneleet itsestään pullahtivat silmään. Mutta hänen poika-sielunsa salaisimmasta sopesta nousi riemuitseva voitonhuumaus. Ankarat, jäykkäniskaiset ukot, joita hän ennen oli pelännyt ja karttanut, oli hän äkkiä havainnut nöyriksi ja mukaantuviksi. Välistä ruokapöydässä, jossa he olivat istuneet huolestuneimmilla naamoilla, oli hän uhallansa ampunut hedelmänkiviä vasten heidän kasvojaan saadakseen äkkiä nähdä heidän nauravan ja sitten taas menevän surullisena piirinä seisomaan leskikuningattaren ympärille. Linnanpalo seikkailuineen ja vaaroineen oli hänestä ollut uteliaisuuden ja jännityksen päivä. Olipa se tavallaankin ollut hauskin päivä, mitä hänellä vielä elämässään oli ollut, vaikka hän ei itse uskaltanut sitä ajatella. Toisten kauhistus ja isänäidin pyörtymiset olivat vain tehneet hurjan näytelmän sitä enemmän omituiseksi ja ihmeelliseksi. Nyt oli kaikki vanha loppunut. Vanha kuningas oli kuollut ja hänen linnansa tuhkana. Kaikki uusi, kaikki, kaikki mitä Ruotsi ikävöi, oli nyt tulenliekin tavoin hänen kauttaan nouseva korkeuteen — ja siinä hän istui, yksinäisenä ja neljäntoista vuotiaana.