* * * * *
Ekerot olisi kertonut vielä enemmän, mutta ovelle kolkutettiin kovasti ja Haakonia tultiin hakemaan kuninkaan luo, joka oli tullut kipeämmäksi.
Muutamaa päivää myöhemmin toisena pääsiäispäivänä kerrottiin, että kuningas makasi sielunlähdössä, mutta Ekerot nyökkäsi vain vanhalla tavallaan niinkuin kaikki olisi ollut hänelle entisestään tuttua. Joukko renkiä ja piikoja, jotka nälänhädän vuoksi olivat joutuneet pois palveluksesta maalla, seisoi koditonna ja neuvotonna lumessa pitkin katuja, ja Ekerot kulki joukosta joukkoon kädet takin helmuksessa ja kuunteli ja nyökkäsi. Öisin kirjoitteli hän ennustuskirjeitä, jotka hän sitten vei ylihovisaarnaaja Wallinille. Onnettomat, kirjoitti hän, tottuvat näkemään pimeässä, niin että he lopuksi saattavat nähdä kaiken, mikä on salattu ja peitetty päivän huikaisemilta onnellisilta.
Tuulisena huhtikuun päivänä, kun hän juuri oli vienyt viimeisen ennustuskirjeensä Wallinin porstuan ovelle ja palannut kamariinsa, istui hän ikkunallaan ja jutusteli oravan kanssa. Välistä pureskeli hän kuivia päärynöitä, joita hän otti laatikosta. Siinä istuessaan kuuli hän kellojen hälytystä ja melua, ja kun hän kurkotti ulos ikkunastaan, näki hän linnan katot keltaisessa savussa. Hän kääntyi huoneeseen ja rupesi ottamaan rahojansa seinältä ja luki ne tarkoin taskuunsa. Hän vapisi ja hänen hampaansa tärisivät, ja oravanhäkki toisessa kainalossaan ja tinatuoppi toisessa kompuroi hän portaita alas kadulle.
Häntä tyrkittiin seiniä vastaan ja hän seisoi ja tuijotti linnaan päin, missä kohisevat tulisäihkyt jo purskuivat ilmaan lahoista peikoista. Pian leimusivat kaikki kolme linnan sivustaa niinkuin suuret roviot, ja tulipalon ukkosentapainen jyrinä kuului yli kellojen hälytyksen ja rumpujen pärinän.
— Kas, kas! — sanoi hän. — Yökeijusten täytyy tulla kirkkaan päivän valoon! Kas kuinka ne juoksevat pitkissä riveissä pitkin katonharjoja tulta käsissään! Nyt ne kapuavat ylös tornien katoille ja hyppivät yli uudelle Tessinin sivustalle, joka on häirinnyt heidän rauhaansa. He tahtovat polttaa itsensä. Tämä on vasta alkua. Kaikki on palava, kaikki, kaikki!
Sotamiehiä ja vahtimestareita tungeskeli linnan sillalla vesitynnörien ja kulkevain tuolien ja kaappien ja kuvamaalauksien välissä, ja molempain jalopeurain alta, jotka pitivät vaakunakilpeä porttiholvin yli, tuli esiin Hedvig Eleonora, Kaarlein äiti. Kaksi hoviherraa tukesi häntä ja melkein kantoivat hänet, sillä hän vaipui kokoon ja tahtoi yhtenään seisahtua ja katsoa taaksensa. Tuuli heitti hänen viittansa korkealle yli hopeanharmaitten hiusten ja kietoi sen seuraavassa hetkessä niinkuin tumman hunnun itkeneiden silmäin, ylpeän kotkannenän ja paksusti maalattujen poskien ympäri.
— Paari palaa poikasi ruumiin alta! — huusi Ekerot osottaen sormellaan. — Ja valtaistuin palaa, jolle pojanpoikasi on noussut, ja ennenkuin sinä ummistat silmäsi, haudataan koko hänen valtakuntansa tuhkaan. Etkö muista, että hän syntyi verta käsissään?
Hän teki tuskallisesti itselleen tietä pitkin seinivieriä kulman ympäri Trängsundiin. Säkenet nousivat taivaalle niinkuin tähdet, ja kirkkomaan muurin takaa näkyi mahtava Kolmikruunun linnatorni, joka nousi kokonaista neljä kerrosta korkeammalle kuin korkeimmat katot. Joka kerrokselta, minkä tuli valtasi, purskahti savu luukuista niinkuin kanuunoista. Yökeijuiset, ajatteli hän, ampuvat siellä voiton laukauksia Vaasa-kuninkaitten linnan palaessa. Uudestaan ja uudestaan kietoi savu vanhan valtakunnan vaakunan tornin huipussa — ja uudestaan loistivat huikean korkealla kultaiset kruunut niinkuin kolme myrskylintua, jotka liitävät siivillään. Nikolain kirkon soittajat kipusivat tikapuitaan ylös pannaksensa itse isonkellon ja toiskerran-kellon liikkumaan, mutta kun he kuulivat jyrinän, kun linnantornin pohjat ja holvit romahtivat alas ja tempasivat mukaansa kukistukseen tornin huipun ja vaakunan, kääntyivät he ja pakenivat. Kauhistuksen valloissa rupesivat lapset ja naiset nyyhkyttämään ja juoksemaan, ja he kertoivat Eteläportilla nähneensä mielenvikaisen miehen lähtevän pois oravan häkki ja oluttuoppi kainalossa ja itsekseen veisaten vanhaa parannusvirttä.
Saarna.