He läksivät pirtistä ja puhuttelivat matkallaan vaimoja ja piikoja ja ukkoja ja poikasia. Kirkkomäelle tullessaan oli heillä joukkoa perässään pian kaksi- eli kolmekymmentä henkeä.
Kylmänä ja selkeänä paistoi syksyn aurinko metsänselkiin ja järveen ja pitkään valkoiseen kirkkoon. Mäellä kirkkotallien edessä hääräili kirkkoväkeä vankkureinsa ja rattaittensa ääressä, mutta rippilapset, jotka olivat alttarin lähellä istuneet, eivät vielä olleet päässeet asehuoneen kynnystä pitemmälle. Unteloimmat ukot pitäjän metsäpuolilta, jotka jo kulkivat turkeissa, alkoivat huutaa ja meluta, kun tunsivat Juhon, sillä kaikki katsoivat hänet pitäjän itsepintaisimmaksi ja mahtavimmaksi mieheksi. Toisetkin avokatseiset valkeapintaiset taalalaiset, joiden valkoiset paidat paistoivat nahkahousujen ja liivien välistä, kääntyivät häneen päin, sillä he pitivät ettei mikään maailmassa painanut enemmän kuin hänen hidastelevat ja raskaat sanansa.
— Tepä olette tekeviä kirkkomiehiä, te, — huusi hän heille. —
Meneekö päähänne uusi kirkkorukous alamaisesta kärsivällisyydestä.
Kukaan ei joutunut vastaamaan. Kaikki tunkeutuivat hänen ympärilleen.
— Kuningas on otettu vangiksi! — huusivat he. — Kuningas on otettu vangiksi! Kuningas on otettu vangiksi!
— Onko kuningas vankina?
Juho Snare seisoi kädet nyrkissä ja katsoi kysyväisesti miehestä mieheen.
— Se on totta puhetta se, — sanoi Maunu.
— Suus kiini, mies! Mistä sinä tiedät! — karjui Juho Snare ja nosti hiukan nyrkkiään, niin että kaikki lakosivat tieltä pois.
Hän istui penkille kirkkotallien eteen, mutta taalalaiset eivät jättäneet häntä rauhaan, ja yhä tiukempaan kokoontui väkeä hänen ympärilleen. Kaikki tahtoivat saada korviinsa jokaisen sanan.