Kun tuli aivan pimeä ja me panimme maata olille, havaitsin zaporogin varastaneen hopeisen nuuskalusikkani, mutta kun olin sen ottanut pois ja nuhdellut häntä hänen hairahduksestaan, nukuimme me toistemme viereen ystävyksinä.
Minua melkein hävetti kun taas aamun tullen tunsin itseni iloisemmaksi kuin moniin aikoihin, mutta heti kun olin pitänyt rukouksen zaporogin kanssa ja tarkoin siistinyt ja pessyt itseni menin ikkunaan ja soitin jonkun kauniimmista virsistäni.
Feodosova oli jo istumassa päivän valossa. Näyttääkseni hänelle miten toisenlaisia ruotsalaiset olivat kuin hänen maansa miehet panin zaporogin pesemään puhtaaksi kamarimme, ja parin tunnin päästä olivat kalkitut seinät häikäisevän valkeat ja hämähäkinverkoista puhtaat. Kaikki se haihdutti ajatuksiani, mutta kun taas istuin rauhaan, heräsi minussa omantunnon vaiva siitä että sellaisen kurjuuden keskessä olin saattanut iloita. Viereissalissa istuivat penkeillä ja laattialla toverini raskaasti huuaten ja kotolaisistaan kuiskaillen. Vuoron jälkeen pääsi joka päivä meistä kaksi miestä kävelemään ulos aina linnanvalleille saakka, mutta kun illalla panin maata orilleni, en kehdannut Jumalaa rukoilla, että seuraavana aamuna olisi tullut minun vuoroni. Tiesinhän hyvin itsessäni, että jos ikävöin tunninkaan vapautta, niin ikävöin vain päästä tekemään asiaa vastapäätä olevaan taloon. Ja kuitenkin minä tiesin, että jos minun vuoroni todellakin tulisi rukoilemattani, en kuitenkaan uskaltaisi sinne koskaan mennä.
Kun aamulla tulin ikkunaani, nukkui Feodosova vaatteet yllään laattialla tyyny niskan alla. Hetki oli vielä varhainen ja vilpoinen, enkä minä hellinyt panna peltihuilua huulilleni. Mutta kuinka siinä seisoin ja odottelin, niin arvatenkin hän unessa tunsi, että minä häntä katselin, sillä hän avasi silmänsä ja naurahti ja ojensi kätensä ylös ja teki sen kaiken niin pian, etten ehtinyt huomaamatta vetäytyä syrjään. Pääni kuumeni ja minä panin peltihuilun kädestäni ja käyttäydyin kaikin puolin niin tökerösti ja taitamattomasti, etten koskaan ole ollut niin tyytymätön itseeni. Kiristin ja suorin vyötäni ja otin taas peltihuilun ikkunalta ja tarkastelin sitä ja olin puhaltavanani siitä tomuja pois. Kun vihdoin venäläinen aliupseeri, joka meitä onnettomia vartioi, sanoi zaporogille, että hän pääsisi sinä päivänä toiseksi mieheksi kaupungille, otin minä zaporogin erikseen nurkkaan ja neuvoin häntä monilla puheilla poimimaan lyhteen niitä keltaisia tähtikukkia, joita olin nähnyt kasvavan poltettujen talojen paikalla linnanvallin seudulla. Sopivassa tilaisuudessa antaisimme sen sitten Feodosovalle, minä sanoin. Hän näytti hyvältä ja siivolliselta vaimolta, joka kentiesi vuorostaan antaisi meille raukoille vähän hedelmiä ja pähkinöitä, minä sanoin. Se leivän syrjä, minkä tsaari meille joka päivä soi, ei täyttänyt edes pahinta nälkää, minä sanoin.
Zaporogia pelotti lähteä päivänvaloon, mutta ei uskaltanut epäluulojen vuoksi jäädä sisällekään, ja sentähden hän totteli ja meni.
Tuskin hän kuitenkaan oli ovesta mennyt kun jo tulin katumapäälle sillä nyt yksinäisyydessä tuli hämmennykseni vielä paljon suuremmaksi. Minä istahdin vuoteelleni nurkkaan, mistä minua ei näkynyt, ja siellä pysyttelin itsepäisesti.
Aika ei kuitenkaan tullut pitkäksi, sillä ajatukset elivät, ja hetken kuluttua kuulin zaporogin äänen. Muuta miettimättä menin ikkunaan ja näin hänen seisovan Feodosovan luona, kädessään suuri korea lyhde tähtikukkia, jotka olivat miekkaliljan näköisiä. Ensinnä hän ei tahtonut niitä ottaa vastaan vaan vastasi, etteivät ne olleet puhtaita, koska ne olivat pakanan antamat. Zaporogi ei ollut mitään ymmärtävinään eikä osaavinaan muuta kuin muutaman sanan hänen kieltänsä, mutta silmäniskuilla ja viittauksilla ja nyökytyksillä sai hän ymmärrettäväksi, että minä olin lähettänyt kukat, ja silloin hän viimein ne otti.
Perin häpeissäni minä menin takaisin nurkkaani, ja kun zaporogi palasi, kaappasin minä häntä hartioista kiini ja ravistin häntä ja painoin häntä seinää vastaan.
Tuskin hän kuitenkaan oli käsistäni päässyt, kun hän jo ajattelemattomassa innossaan taas oli ikkunassa viittomassa ja heittämässä lentosuukkosia kaikilla viisillä sormilla.
Silloin astuin minä esille ja työnsin hänet pois ja kumarsin. Feodosova istui ja nyppi tähtikukkia ja puri lehtiä ja pudotteli niitä yksitellen maahan. Kiivastus tuli avukseni, niin että rohkaistuin ja aloin puhua, ennenkuin olin ajatellutkaan, miten keskustelu olisi sopivaisimmin alotettava.