— Totuus on ajan pitkään vaarattomampi kuin valhe. Se on suuri sana se, kuules äijä, ja saatpa nähdä, että minä sillä pääsen pitemmälle kuin sinä valhepuvussasi.
— Jahkahan nähdään, — vastasi zaporogi. — Mutta se meidän pitää luvata, että kumpi meistä kauvemmin elää, se lukee rukouksen toisen sielun edestä.
— Se on luvattu, — minä sanoin ja annoin hänelle kättä, ja tuntuipa niinkuin olisin onnettomuudessa saanut tuosta partasuisesta raakalaisesta äkkiä veljen ja ystävän.
Hän autteli minua ylös, ja päivän koitteessa yhdyimme me siihen pitkään haavoitettujen ja jäljellejääneitten jonoon, joka äänettä kompuroi Poltavaan antautumaan vangiksi. Avuliaasti koettivat he peitellä zaporogia keskeensä. Suurten saappaitten kaulukset ulettuivat häntä lanteille saakka ja takinhännys riippui ihan kannuksissa. Kun vain joku kasakka häntä katseli, kääntyi hän jonkun meikäläisen puoleen ja huusi korkealla äänellä ne ainoat ruotsin sanat, mitkä hän sotaretken aikana oli ehtinyt oppia:
— Ich Schwede, saakeli soi!
Zaporogi ja minä ja kahdeksan toveria saimme asunnon suuren kivitalon yläkerrassa. Kun me kahden ehdimme ensimmäisinä ylös, valitsimme me haltuumme pienen eri komeron, jossa oli ikkuna katusolaan päin. Siellä ei ollut mitään muuta kuin vähän makuuolkia, mutta minulla oli nutussani peltihuilu, jonka Starodubissa olin ottanut kaatuneelta kalmukilta ja jolla olin opetellut soittamaan useita kauniita virsiä. Sillä minä soittelin aikamme ratoksi, ja pian huomasimme, että joka kerran kuin minä soitin, tuli nuori vaimo ikkunaan toisella puolella solaa. Kentiesi senvuoksi soitinkin enemmän kuin muuten olisi huvittanut, enkä oikein tiedä oliko hän kauniimpi ja minulle sopivampi kuin kaikki muut naiset vai oliko pitkä miesten joukossa olo tehnyt silmäni tottumattomammaksi, mutta minusta oli suuri ilo kun häntä katselin. En kuitenkaan koskaan katsonut häntä silmiin, kun hän käänsi kasvonsa meidän ikkunaamme päin, sillä minä olen aina vaimoväkeä ujostellut enkä koskaan osannut tanssia heidän pillinsä mukaan. Enkä ole koskaan hakenut sellaisten miestenkään seuraa, joilla on pää täynnä naisväkiä ja jotka vain vaanivat rakastelu-tilaisuuksia. Kukin pitäköön astiansa pyhänä, sanoo Paavali, eikä himojen halauksessa niinkuin pakanat, jotka eivät Jumalaa tunne, ettei kenkään veljeänsä loukkaisi ja pahentaisi, sillä Herra on väkevä kostaja sen kaiken yli.
Minä katsoin kuitenkin, että miehen tulee aina käyttäytyä säädyllisesti ja sopivaisesti, ja kun toinen hihansuuni oli risainen, käänsin soittaessani aina sen puolen kamariin päin.
Vaimo istui tavallisesti käsivarret ristissä ja ikkunalautaan nojaten, ja hänen kätensä olivat pyöreät ja valkoiset, vaikka kyllä suuret. Hänellä oli turkinpunainen liivi, jossa oli hopeiset hakaset ja monenkertaiset ketjut. Vanha noitaämmä, joka joskus käsirattaineen pysähtyi hänen ikkunansa alle siveltyjä mesileipiä myömään, kutsui häntä Feodosovaksi.
Kun hämärä tuli, pani hän lamppuun valkean ja kun ei hänellä eikä meillä ollut ensinkään akkunaluukkuja, saatoimme me seurata häntä silmillämme, kun hän puhalsi tulta lieteen, mutta minusta oli oikeampaa, että me käännyimme pois ja senvuoksi minä istuin zaporogin kanssa olille nurkkaan.
Paitse rukouskirjaa oli minulla mukana muutamia Müllerin postillasta revittyjä lehtiä, joita minä luin ja käänsin zaporogille useampia kappaleita. Mutta kun huomasin, ettei hän kuunnellut, menin maallisempiin asioihin ja kyselin häneltä mitä hän tiesi naapuristamme toisella puolella solaa. Hän sanoi ettei vaimo ollut naimaton, sillä sen maan neidoilla oli aina pitkä nauhoilla letitetty palmikko ja siinä pieni punainen silkkitupsu. Pikemminkin oli hän leski, sillä hänen hiuksensa olivat levällään surun merkiksi.