— Äsken löi kuusi. Siellä on nyt kauhea ilma ulkona, ja jalantyngässäni tunnen että lumimyrsky on tulossa. Eipä olekaan pitkään aikaan Ruotsissa voitu hyvää ennustella. Uskokaa pois, ei nytkään saada täällä rahoja kunniallisen hautauksen toimeensaamiseksi. Se oli vain alkua, kun Ekeroti-vainaja ennusti kurjuutta ja paloja. Eikö vain raivonnutkin tulipalo saarella linnan edessä! Upsalan lakeuden yli näkyi sen loimo tuomiokirkosta ja Upsalan linnan muurista. Vesteroosissa ja Linköpingissä huiskuttaa tuuli tuhkaa pitkin kekäleisiä tontteja… ja nyt palaa riikin kaikilla äärillä. Suokaa anteeksi avokielisyyteni, armollinen neiti, mutta totuus on ajan pitkään vaarattomampi kuin valhe. Se on vanha sananparteni ja se kerran pelasti henkenikin tuolla Dniepervirran puolella.
— Pelastanutko hänen henkensä? Hän oli silloin rykmentin välskärinä. Blombergin pitää istua tähän minun viereeni ja kertoa. Aika käy niin pitkäksi.
Blomberg puhui alamaisesti ja hiukan papillisesti ja nosti vähän väliä etu- ja keskisormeansa pitäen muita sormiaan koukussa.
Molemmat vilkaisivat vainajaan, joka makasi arkussaan päässä sirosti asetellut kähärät ja vahaa ja ihomaalia syvimmissä rypyissä. Sitten istuivat he ikkunakomeron penkille riippuvan suruvaatteen eteen, ja Blomberg alkoi kuiskaten kertoa.
Minä makasin tiedotonna Poltavan suomailla. Olin langennut puujalkaani ja saanut kaviosta potkun, ja kun heräsin oli yö. Tunsin kuinka kylmä ja vieras käsi hapuili takkini alta ja repi nappeja. Pahuuden aivoitukset ovat Herralle kauhistus, minä ajattelin, mutta laupiaat sanat ovat puhtaat. Ehtimättä pelästyä kävin hiljaisesti ruumiinryöstäjän rintapieliin kiini, ja hänen säikähdyksissä sopertamista sanoistaan minä kuulin, että hän oli niitä zaporogeja, jotka olivat tehneet liiton ruotsalaisten kanssa ja seuranneet sotajoukkoa. Minä olin välskärinä hoitanut montaakin näitä ihmisiä, väliinpä vangiksi otettuja puolalaisia ja moskovalaisiakin, ja saatoin välttävästi tulla touhuun heidän erilaisilla kielillään.
— Monet aivoitukset ovat miehen sydämessä, — minä sanoin tasaisesti, — mutta Herran neuvot pysyvät. Vanhurskaalle ei mitään pahaa voi tapahtua, mutta jumalattomat ovat täynnä onnettomuutta.
— Anna anteeksi, laupias herra, — kuiskasi zaporogi. — Ruotsin tsaari on heittänyt meidät zaporogi-parat oman onnemme nojaan, ja Moskovan tsaari, jonka olemme petollisesti hyljänneet, silpoo ja tappaa meidät. Minä tahdoin vain ottaa itselleni ruotsalaisen takin, jotta hädän tullen olisin voinut sanoa itseäni ruotsalaiseksi. Älä vihastu, jumalinen herra.
Nähdäkseni oliko hänellä veistä, etsin minä hänen puhuessaan tulukset ja sain valkean muutamiin jaloissa oleviin risuihin. Minä näin silloin, että se olikin pieni säikähtynyt häijynnäköinen ukko aseettomin käsin. Hän nousi äkkiä niinkuin nälkäinen peto, joka on saaliin tavannut, ja kumartui tulen valossa ruohikossa makaavan kaatuneen ruotsalaisen vänrikin päälle. Arvelin, että kuollut mies kyllä voi luovuttaa takkinsa suojattomalle liittolaiselle enkä zaporogia estänyt, mutta kun hän riisui takkia kaatuneelta, luiskahti sen taskusta kirje. Päällekirjoituksesta näin, että veriinsä vaipunut poika, joka makasi niin koreasti ja rauhallisesti pitkällään nurmella kuin olisi nukkunut syntymätalonsa niityllä, oli nimeltään Falkenberg. Kirje oli hänen sisareltaan, enkä muuta ehtinyt kuin tavata ne sanat, jotka siitä hetkestä tulivat vakiolauseekseni: Totuus on ajan pitkään vaarattomampi kuin valhe. Samassa jo sammutti zaporogi valon.
— Oletko hullu, herra, — kuiskasi hän, — älä ilmaise meitä ruumiinryöstäjille.
Minä en paljoa piitannut hänen puheestaan, vaan matkin hänelle moneen kertaan: