Kun hän masensi minut omalla sananparrellani, hämmennyin minä, ja hän jatkoi.
— Tsaari on luvannut hyvän viran ja ruuan jokaiselle teistä ruotsalaisista, joka tahtoo ruveta hänen alamaisekseen ja kääntyä oikeaan uskoon.
— Oletko järiltäsi! Mutta jos voisin karata ja viedä hänet mukaani hevosselässä kotia, niin sen tekisin.
Seuraavana aamuna, kun olin virren soittanut, sain kuulla, että minun oli sinä päivänä vuoro päästä vapaaseen ilmaan kävelemään.
Minullekos tuli kuuma ja levottomuus ja minä kampasin ja siistin itseni tavallista vielä huolellisemmin ja vaihdoin zaporogilta vänrikkitakin päästäkseni omasta risaisesta takistani. Sillä välin neuvottelin itsessäni. Menisinkö hänen luokseen ylös? Mitä silloin sanoisin? Kentiesi oli se ainoa kerta elämässäni, jolloin saisin hänen kanssaan puhua, ja kuinka sitten harmaaseen vanhuuteeni saakka saisin katua, jos ujouden vuoksi laiminlöisin tämän ainoan tilaisuuden! Sydämeni pampatti ankarammin kuin missään vihollis-ottelussa, joissa olin siteineni seissyt luotien ja kaatuneitten seassa. Panin peltihuiluni taskuun ja läksin ulos.
Kun tulin alas kadulle, istui hän ikkunassaan minua näkemättä. En tahtonut tulla hänen luokseen kysymättä edeltäpäin lupaa, enkä tiennyt oikein, mitä olisi pitänyt tehdä. Mietiskellen astuin pari askelta eteenpäin.
Silloin kuuli hän minun tuloni ja katsoi ulos.
Nostin kättäni hatulle, mutta kauvas raikuvalla isolla naurulla kavahti hän ylös ja huusi:
— Hahhaa! Kas, kas, sillä on puujalka!
Minä seisoin käsi ylhäällä ja murjotin ja murjotin, ja ajatus ja tunto minussa pysähtyi. Tuntui niinkuin sydän olisi paisunut ja täyttänyt koko rinnan ja vähällä pakahtunut. Luulen, että sopersin jotakin. Sen vain muistan, etten tiennyt minnepäin lähtisin, että vielä kuulin hänen nauravan, etten välittänyt koko mailmasta, että vapaus olisi minua pelottanut yhtä paljon kuin vankeuteni ja kurjuuteni, että siinä paikassa olin tullut murtuneeksi mieheksi.