Hatarasti muistan pitkää ja jyrkkää kivittämätöntä katusolaa ja toria, jossa muut ruotsalaiset vangit minua puhuttelivat. Kentiesi heille vastasinkin ja kyselin heidän vointiansa ja vedin muutaman savun piipusta, jota he lainasivat minulle.
Luullakseni olin levoton siitä, että yöhön vielä oli niin pitkä, että minun täydessä päivänvalossa täytyi palata samaa tietä hänen ikkunansa ohi. Kaikilla tavoin koetin aikaani verutella ja juttelin milloin yhden milloin toisen kanssa, mutta pian tulivat venäläiset rakuunat ja käskivät minua kotiani.
Katusolaa pitkin tullessani sain tehdyksi päätöksen, etten ilmoittaisi mieltäni, vaan hyvin ystävällisesti tekisin tervehdyksen ikkunan edessä. Oliko se Feodosovan syy että niin monet niistä ruotsalaisista sotureista, joista hän oli niin suuresti uneksinut, nyt olivat säälittäviä puujalkaisia vaivaisia!
— Joudu sieltä! — ärjyivät rakuunat, ja minä joudutin askeleitani, ja puujalan kopina kaikui seinäin solassa.
— Rakas taivaallinen isä, — minä sopertelin. — Rehellisesti olen palvellut maallista herraani. Sen palkanko minulle suot, että nuoruudessani joudun avuttomaksi vangiksi, jonka jälkeen kansa heittää lokaa, kykenemätön raukka, jota naiset nauravat! Niin, se on palkka sinulta, ja sinä tahdot painaa minua vielä syvempään alennukseen, että kerran olisin autuuden kruunun arvollinen.
Kun tulin ikkunan kohdalle, nostin kättäni lakille, vaan silloin näin että Feodosova oli poissa. Siitä ei tullut minulle enään mitään helpotusta. Kalkutin ylös vankilaani, ja joka askeleella kuulin puujalkani kopinan.
— Minä olen puhunut Feodosovan kanssa, — kuiskasi zaporogi.
En vastannut hänelle mitään. Onneni, kukkaseni, joka oli kasvanut tuhkain päälle, oli poltettu, ja jos se vielä olisi loistanut, olisin itse tuskassani polkenut sen kuoliaaksi puujalallani. Mitä huolin minä zaporogin kuiskeista!
— Voi, — jatkoi hän, — kun olit mennyt, nuhtelin Feodosovaa ja sanoin hänelle, että sinä pidit häntä rakkaampana kuin hän taisi ymmärtää ja että sinä, ellet olisi muukalainen ja pakana, olisit pyytänyt häntä vaimoksesi.
Hiljaisuudessa panin käteni ristiin ja purin huultani, hillitäkseni suuttumustani ja häpeääni ja kiitin Jumalaa, että hän joka hetki painoi minua yhä syvemmälle häpeään ja ihmisten pilkaksi.