— Pidätpä hauskaa, Pietari Aleksejevits! Poltavan kauniista Feodosovasta kuulin jo kerrottavan ennen kaupunkia, minä, mutta sinä haalit kaikki parhaat itsellesi, taattoseni.
— Niin juuri! — yhtyivät muut kääpiöt piirissä tsaarin ympärillä.
— Sinä se olet itse päävaras, Pietari Aleksejevits!
Tsaari toisinaan naurahteli ja vastaili, toisinaan taas ei heitä kuullut, vaan istui tosissaan mietiskellen, ja hänen silmänsä käännähtelivät silloin niinkuin kaksi viheriänhohtavaa sirkkaa auringossa.
Minä muistelin miten kerran olin nähnyt korkeanautuaan Kaarle yhdestoista-vainajan puhelevan Rudbeckin kanssa, ja kuinka minusta näytti, että Rudbeck, kaikista kumarruksistaan huolimatta, oli paljon enempi kuin kuningas. Tässä kävi päinvastoin. Vaikka tsaari itse kävi passailemassa ja antoi pidellä itseään pahemmin kuin konnaa, näin minä ainoastaan hänet… ja Feodosovan. Minä luin tsaarin ajatukset vähäisimmissäkin asioissa. Minä tunsin sen samaksi, joka kaupungin portilla väkisin leikkautti ihmisten viitat ja parrat.
Pääni humisi ja minä lankesin nöyrästi polvilleni pahnoihin ja sain puhutuksi:
— Tsaarillinen majesteetti! Totuus on ajan pitkään vaarattomampi kuin valhe, ja Herra sanoi Moosekselle: ei sinun pidä suurten kanssa pahuudessa oleman. Sentähden minä rukoilen päästä lisää nauttimasta, sillä nähkäät, minä olen pian kellelläni ja armollinen herrani, joka on teidän tsaarillisen majesteettinne kaltainen eikä kaltainen, on viimeistä vuotta totutellut minua siivilöityyn nevaveteen.
Tsaarin oikea poski silmän alla alkoi nytkiä ja vapista.
— Niin, Pyhän Antin kautta! — sanoi hän. — Minä en ole veljeni Kaarlen kaltainen, sillä hän vihaa naisia niinkuin nainen ja viiniä niinkuin nainen ja uhraa kansansa rikkaudet niinkuin vaimo miehensä tavarat, ja herjaa minua niinkuin vaimo, mutta minä häntä kunnioitan niinkuin mies! Hänen maljansa, Puujalka! Juo, juo!
Tsaari hyppäsi ylös ja kaappasi minua tukasta kiini ja piti suurta maljaa suuni edessä, niin että Astrakanin olut läikähti pitkin leukaani ja kaulustaani. Joka maljalla, joka esitettiin, astui kaksi sotamiestä huoneeseen ruskeankeltaisissa sinikauluksisissa univormuissa ja laukaisivat pistoolinsa, niin että kuuma huone, joka jo oli täynnä tupakan pilviä ja sipulin hajua, nyt peittyi ruudinsavuunkin.
Tsaari istahti vielä kerran pöydän ääreen. Hän tahtoi muiden melussa itse istua ja mietiskellä, vaan ei sallinut kenenkään muun luopua juomisammatistaan ja ruveta vakavaksi niinkuin hän. Hän veti Feodosovan uudelleen polvelleen. Feodosova poloinen! Siinä hän istui ryhdittömänä riippuvin käsin ja suu tahdottomasti puoleksi auki, niinkuin olisi hän odottanut lyöntejä kesken hyväilyjäkin. Miksei ollut hänellä rohkeutta temmata miekkaa pöydältä ja painaa sen terään ranteensa pelastaakseen kunniansa, ennenkuin se kävisi myöhäiseksi. Olisi hän saanut vaikka kuinka paljon nauraa minun puujalkaani ja häpeääni, jos minä olisin hengelläni voinut pelastaa hänen kunniansa. En ollut koskaan ennen ollutkaan niin likellä häntä ja niin selvästi nähnyt miksi ihmeteltäväksi teokseksi hän oli taivaallisen luojan käsissä muodostunut. Feodosova raukkani, jospa edes olisit sydämessäsi tuntenut, millä puhtaalla aivoituksella ystäväsi katseli sinua alennuksessasi ja rukoili sinun puolestasi!