Samassa paiskasin tämänkin maljan lattiaan, niin että se särkyi.
Sitten nostin kolmannen maljan.
— Tämä on paloviinaa. Sitä onnelliset ja rikkaat halveksivat, sillä he eivät janoo lievitystä niinkuin juhta lähdettä, vaan he tahtovat ainoastaan pilkkaa hekkumansa lisäksi. Mutta paloviina ottaa vallan samassa hetkessä kuin se menee kielen ylitse, niinkuin itsevaltias samassa hetkessä kuin hän astuu kynnyksen yli, ja verissään makaavat ja kuolevat löytävät lievennyksen muutamasta pisarasta. Siksi sanon paloviinan parhaaksi, sillä minä puhun niinkuin sotamies puhuu, ja totuus on ajan pitkään vaarattomampi kuin valhe.
— Oikein, oikein! — riemuitsi tsaari ja otti vastaan maljan ja joi ja ojensi minulle kaksi kultarahaa, pistoolien pamahtaessa. — Sinä saat passin ja hevosen mennä menojasi ja kunnekka tuletkin kerro Poltavasta.
Minä laskin silloin vielä kerran polvilleni olkiin ja sain sanotuksi:
— Tsaarillinen majesteetti… alhaisuudessani ja yksinkertaisuudessani… teidän luonanne istuu… puhdas ja hyvä vaimo.
— Hahaa! — kirkuivat kääpiöt ja pajarit ja huojuivat ylös. —
Hahaa! Hahaa!
Tsaari nousi ja toi Feodosovaa minuun päin.
— Kyllä ymmärrän. Voi sekin, joka puujalalla kalkuttaa, rakastua. Hyvä. Lahjoitan sinulle hänet sinänsä, ja sinä saat hyvän viran minulta. Olen luvannut jokaisen ruotsalaisen, joka rupee palvelukseeni ja kastattaa itsensä meidän uskoomme, ottaa meikäläiseksi.
Feodosova seisoi niinkuin unissakävijä ja ojensi käsiään minuun päin. Mitä siitä, että hän oli minua nauranut. Pianhan sen unohtaisin eikä hän piankaan olisi enään nähnyt puujalkaani, sillä minä olisin hoitanut häntä ja tehnyt työtä hänen edestään ja rukoillut hänen kanssansa ja tehnyt hänelle valoisan ja hiljaisen kodin. Olisin nostanut hänet niinkuin lapsen syliini ja kysynyt häneltä eikö rehellinen ja uskollinen sydän voisi saada toista sydäntä sykkimään. Kentiesi oli hänellä jo vastaus valmiina, sillä hän hiljoilleen alkoi säteillä ja lämmitä ja koko kasvot kirkastuivat. Kaukana Papinkadun kulmatalossa Tukholmassa istui yksinäinen vanha vaimo postillansa ääressä kuunnellen ja odotellen eikö kirjettä tulisi ovesta, eikö ketään sotavaivaista astuisi huoneeseen tuomaan terveisiä etäisiltä erämailta, eikö minua enään koskaan palaisi, vai makaisinko jo kuoliaana maan mullissa. Olin rukoillut hänen puolestaan joka yö. Olin häntä muistellut sotamelskeessä paarien ja välittäväin keskellä. Mutta tänä hetkenä en häntä enään muistanut, enkä nähnyt enkä kuullut muita kuin Feodosovaa. Ja kuitenkin minä vääntelin ja taistelin jotakin raskasta vastaan, joka järkähtämättä seisoi sydämeni ylitse ja jota en ymmärtänyt, vaan vasta hitaasti ja askelittain saatoin selittää.
Minä kumarruin Feodosovan puoleen suudellakseni hänen kättänsä, mutta hän kuiskasi: