— Tsaarin kättä! — Tsaarin kättä!

Silloin ojensin itseäni tsaariin päin ja suutelin hänen kättänsä.

— Uskonoppiani, — kuiskasin yhtä hiljaa, — ja kuninkaallista herraani en saa pettää.

Tsaarin kasvot värähtivät vielä, ja kääpiöt kiskoivat säikähdyksissään zaporogia esille nurkasta, saadakseen tsaaria nauramaan hänen hullunkuriselle muodolleen. Mutta silloin rupesi tsaarin käsivarsi nytkien liikkumaan. Hänen kasvonsa harmenivat ja hän sai pelätyn järisyttävän äkkiraivon kohtauksen. Hän astui zaporogia vastaan ja iski häntä kouristuneella nyrkillään naamaan, niin että veri pulppusi nenästä ja sieramista, ja niin tukkeutuneella ja muuttuneella äänellä, ettei sitä olisi samaksi tuntenut, sähisi hän:

— Minä olen sinut nähnyt lävitsesi, valehtelija, siitä hetkestä kuin tulit huoneeseen. Sinä olet zaporogi, luopio, joka olet kätkenyt itsesi ruotsalaisiin vaatteisiin… Teloittakaa hänet! Teloittakaa!

Kaikki, humaltuneetkin, alkoivat vavista ja hapuilla ovea kohden ja kauhistuksessaan kuiskutti muuan pajareista:

— Viekää esiin nainen! työntäkää esille hänet! Heti kun hän saa nähdä kauniita kasvoja ja naisen jäseniä hän tyyntyy.

He tarttuivat häneen, ja liivi reväistiin rinnoilta auki, ja hiljaa hänen valitellessaan työnnettiin häntä askelittain tsaarin luo.

Silmäni pimenivät ja takaperin horjuin kamarista ulos. Jäin seisomaan kadulle tähtien alle, ja minä kuulin, mitenkä melu laantui ja kääpiöt rupesivat laulamaan.

Silloin liitin käteni ristiin ja muistin tappotantereella tehtyä lupaustani rukoilla syntisraukan sielun puolesta, mutta kuta hartaammin puhuin Jumalani kanssa, sitä kauvemmaksi liitivät ajatukseni, ja minun rukoukseni muuttui rukoukseksi vielä suuremman syntisen puolesta, hänen puolestaan, joka viimeisten uskollistensa kanssa harhaili autioilla aroilla.