* * * * *
Välskäri vaikeni silmäten arasti arkkua, ja hovineiti seurasi häntä ruumisalttarin ääreen.
— Amen! — sanoi neiti, ja molemmat levittivät jälleen peitteen vahanvaalean leskikuningattaren, Kaarlein äidin, yli.
Kun kellot soivat.
Eteläisessä Smoolannissa, juuri siellä, missä kivinen Skooneen vievä maantie haaraantui useampiin kyläteihin ja mistä pölyinen mäki lähti nousemaan pitäjän kirkolle, oli punaseksi maalattu tuulimylly ja siinä siivet niin suuret, että moisia ei lähimailla oltu nähty. Mylläri oli jo paljo aikaa sitten kuollut. Hänen leskensä, joka oli nimeltään Kerstin Bure ja joka lapsuudessaan oli elänyt onnellisempia päiviä, jopa syönyt ruokansa kirkkailta tinalautasilta, hän hoiti nyt myllyä ominpäinsä. Ei hän koskaan syntyperästään puhunut eikä lemmenkaupoistaan, jotka olivat hänet johtaneet varakkaasta pappiskodista jauhattajan ahtaaseen myllytupaan, jonka yläpuolella, juuri makuupaikan kohdalla, myllynsiipien napa kieri ryskyen ja valitellen, — hän ei puhunut niistä, eikä muistakaan asioistaan koskaan. Hänen miehensä oli ollut liian köyhä pitääkseen erityistä tupaa ja oli sen vuoksi asunnokseen varannut itse myllytornin, jonka kattoon hän oli savureijän puhkassut. Siellä leski vuodet vuotonsa perästä hiljaa ja neule aina kädessään valvoi renkien työtä. Kun häntä joskus puhuteltiin, vastasi hän päätään nyökäyttämällä tai puistamalla ja harvoin hän eteni kivenheiton päähän myllystään. Vartaloltaan hän oli pitkä ja hoikka, kädet hentoset, kasvot, jotka näkyivät aina yhtä valkoisen huivin alta, muistuttivat alttaritauluun kuvattua Maria Magdaleenaa, vaikka ne olivatkin kellertävämmät ja kuihtuneemmat kuin tämän pyhimyksen. Palveluksessaan hän ei koskaan pitänyt naisia ja siksipä naiset varsinkin olivat tottuneet hänen ohitseen kulkemaan sanaa virkkamatta. Ei he oikein tienneet, oliko hän ylpeä vai nöyrä, useimmat arvelivat, että mahtoi olla kumpastakin. Kun lukkari kerran saapui myllyyn kosiomiesten seurassa pyytämään jo harmaantunutta leskeä aviokseen, kävi hän aivan hämilleen, punastui hiuksia myöten, ja puisteli vain päätään.
Eräänä aamuna löysi hän lähteen luota, rikkaläjältä, riepuihin käärityn poikalapsen, ja kun ei tämän vanhemmista millään tavalla saatu tietoa, otti hän pienokaisen kasvatikseen.
— Eihän voi tietää, mitä ituja sydämmessäsi piilee, hyviäkö vai pahoja, — sanoi hän —, mutta kerran olen siitä selon saava. Nimesi olkoon Johannes, sillä hurskaan kuin Jumalan enkelin sinusta teen. Minua on kovasti rangaistu, vaan sinulle säästän sievän perinnön, jotta ilosemmat päivät sulle voisivat palkita sen, mitä minä olen kärsinyt.
Poika kasvoi ja kun hän rippikoulua kävi, kummastelivat kaikki hänen hurskaita ja jumalisia vastauksiaan. Sileänä valahti ohkanen liinatukka hänen hartioilleen, kun hän sydänkesän valoisina iltoina istui kasvatusäitinsä rinnalla myllyn portailla ja uutterasti luki hartauskirjaa, jonka pitäjän paimen oli hänelle lainannut. Harvapuheisina, liikahtelematta, he aina istuivat, mutta joskus liinatukkapoika sormellaan viittasi jotakin riviä, joka hänestä oli muita kauniimpi, ja luki sen toistamiseen. —
Niityn heinärukoloista lehahti lämmin tuoksu ja olipa kesäinen lemunsa vielä kuivuneilla apilaan lehtisilläkin, jotka kirjaan merkiksi olivat pistetyt. Öisin ei vielä näkynyt taivaalla kuin yksi tähti, kirkas ja loistava; pitkälle puhteita valvottiin ja tuvan ovet olivat auki.
Silloin kulki kuiskeena kylissä huhu, että Ruotsin sotajoukko oli Pultavassa voitettu ja että tanskalaiset valmistausivat nousemaan maihin, kukistamaan koko Ruotsin maan.