Eräänä lauvantai-iltana pysähtyi ratsumies myllyn portaitten eteen ja pyysi yösijaa.
Johannes katseli empien kasvatusäitiään ja kysyi matkamieheltä, eikö hänen kernaammin sopisi jatkaa matkaa pappilaan saakka, tuonne mäelle.
— Ei, — vastasi tämä, — minä tahdon nähdä, kuinka kansa elää.
Silloin hänelle lupa annettiin sitasta hevosensa myllyn alle ja itse hän iloisena istahti talonväen joukkoon ruokapöytään, syömään kupillisen rokkaa ja viipaleen mustaa leipää.
Pitkäksi oli hänellä kasvanut tukka ja pukinparta, joten hän oli täydellisesti talonpojan näkönen, ja puhuessaan hän milloin repäsi suunsa selälleen ja laski tulemaan leveintä Skoonen murretta, milloin tiirotti silmillään ja valitti kuin Smoolantilaiset. Koko yön hän valvoi ja piti hilpeää puhetta, piirteli hiilellä Johanneksen kuvan aivan ilmielävännäköiseksi myllyn seinälle ja neuvoi Kerstin Burelle, kuinka myllyn napaa on voideltava. Ja sekaan hän lauloi iloisia rallatuksia tai vakavia virsiä, itse niihin sanoja sepitellen. Vaan aamulla otti hän laukustaan puvun, jossa oli kiiltävät soturinnapit. Kun Johannes ja leski ihmetellen raottivat ikkunaa, katsellakseen, mihinkä hän nyt meni, seisoi hän jo kirkonmäellä ja piti puhetta, ja kirkkorahvaassa nousi sellainen äänekäs into ja melu, että siitä kaiku peninkulman päästä vastasi.
— Se on Maunu Bock! — huuteli rahvas. — Se on meidän urhea kenraalimme Stenbock. Jos hänet saamme mukaamme, lähdemme joka mies taistelemaan isänmaamme puolesta, lähtee isä ja poika, niin totta kuin meitä Jumala auttakoon!
— Johannes, — sanoi silloin Kerstin Bure kuustoistavuotiselle kasvattipojalleen, sanoi ankaralla äänellä, jota tämä ei ollut ennen koskaan kuullut. — Sinä olet luotu hurskaana kirjojen ääressä istumaan ja kerran papinkauhtanaa kantamaan, niinkuin muinoin isävainajani, vaan et maallisissa kahakoissa vertasi vuodattamaan. Pistä laukkuusi tulukset ja puukko ja ota nahkatakki mukaasi. Käy sitten metsiin ja lymyile niissä, kunnes taas palaa rauha maahan. Sitä ennen en sinua nähdä tahdo. Se muista. Kuulet, kuinka miehet huutavat kirkonmäellä, mutta heiltä ehkä pian muste multa tukkii suun.
Poika teki niinkuin kasvattaja käski ja asteli kauas metsiin outoja polkuja pitkin. Kuusikot kävivät vähitellen yhä laajaoksaisemmiksi, niin että hänen pitkät matkat täytyi painautua eteenpäin selkä edellä ja nahkatakki silmiä suojaamassa. Illalla saapui hän laajan suon reunaan; kaukana sen toisessa laidassa, mustalta kuultavan järven partaalla, oli saari, jossa kasvoi sankka lepikko.
Tuonne tahdon kotoni rakentaa! ajatteli hän. Mutta hetteisen rämeen pinta, joka ohkaisena peitti pohjattomat, mustat, pimeät vedet, vajosi hänen jalkainsa alla ja uupuneena, puolinukkuneena, istahti hän kalliolle.
Vielä kohisivat metsäiset ahot, mutta järvi oli tyyni ja pienet, kellertävät pilvenhattarat pysähtyivät vähitellen liikahtamattomiksi. Äärettömän matkan päässä, sumuisen suon takana, kilahti joskus vuohenkello lyhyeen ja soinnuttomasti. Pari paimenta puhalteli torviinsa ja laaksossa, vanhan, unhottuneen, maatuneen sukukummun kupeella, sytyttivät kiiltomadot ruohokossa lyhtynsä.