— Oletko sinä yksi niitä, jotka ovat paenneet sotapalvelusta? — kysyi häneltä ääni ja kun hän kohottausi katsomaan, seisoi vuohipaimen, piikatyttö, katajapensasten välissä ja kutoi sukkaa. Hän näytti vuotta, paria vanhemmalta kuin Johannes ja hänellä oli nahkaset varsikengät hartioillaan.
— Niitähän olen, vaan tässäpä suo tien katkasi; ja marjoilla ja kivenjuurikkailla käy ajanmittaan heikoksi elää.
— Etpä tuntene tätä metsää. Ei täällä hätää kärsitä. Yhdeksänvuotiaasta saakka olen joka kesä näissä erämaissa vuohineni elellyt. Karsi pari närettä ja sido ne vitsaksilla jalkoihisi, silloin voit rämettä myöten hiihtää mihin tahdot. Peitä majasi männynkuorilla ja hanki itsellesi kalastusneuvoja.
Tyttö kehitti pitkän ompelulangan röijystään ja otti päähineestään vaskisen neulan, jonka hän koukuksi väänsi.
— Tässä sulle annan onkisiiman, — virkkoi hän ja jatkoi sukkaa kutoen kävelyään.
Sinä yönä ei poika paljoa välittänyt tytön neuvosta, vaan kun aamurusko taas paistoi hänen silmiinsä, kävi hän puukkoneen näreen kimppuun.
Kun hän oli vuolemalla itselleen sukset tehnyt tytön neuvon mukaan, lähti hän rämettä myöten hiihtämään saareen. Ja kun hän siellä polki maaperää, heilui koko saari kuin pehmonen patja, mutta hän arveli, että hyvä on: maa on kostea, silloinpa siitä lierojakin löytyy. Hiukan hän vain sormin kaivoi ruohokon alta, niin jo kohta hän niitä tapasikin. Huononlaista oli tosin aluksi kalastaminen, vaan kun hän salaa laski kaksi koiruohoa ristiin veden pinnalle, parani onni heti. Tulukset oli hänellä taskussa; helppoa oli hiiloksella paistaa tuo maukas saalis.
Sitten hän rupesi kotaansa rakentamaan semmoisella kiireellä, että hän tuskin jouti nukkumaan valoisina kesäöinä. Sen hän ymmärsi, että maja pian saattoi suistua kokoon tuolla notkuvalla suosaarella, jos hän siitä korkean teki, ja siksi hän rakensi matalan, turvepeittoisen harjakaton, jonka alla hän ei voinut suorana seistä, vaan ryömiä sinne täytyi. Seinät hän teki maloista ja risuista ja pisti kuorta rakoihin ja viimeksi hän kivistä lieden rakensi, johon hän iltasin tukki lastuja ja katajia, siellä savuttamaan ja sääskiä karkottamaan. Puuhaillessaan hän usein puoliääneen itsekseen puheli, oli olevinaan kokonaisen työsakin vouti, ja saarensa hän Eräsaareksi nimitti.
Usein hän kohtasi vuohitytön. Tämä oli nimeltään Leena ja hän käveli aina yhä kutoen vuohilaumansa perässä, pysähtyen paimentamaan murrosten luo ja suoniittyjen partaalle. Häneltä oppi pakolainen rakentamaan loukkuja ja virittämään ansoja. Ja vihdoin he näiden ääressä joka aamu tapasivat toisensa pyydyksiään kokiessaan, ja tyttö hänet teki kaikkien metsän eläväin ystäväksi.
— Näitkö tuon kauniin linnun? kysyi Leena ja viittasi mustansinervää ukkoteirtä, joka raskailla siivenheitoillaan suhautteli koko metsää. — Sen minä olen ristinyt veronkirjuriksi, sillä kun hän Valkosessa kaulustassaan kääntelee päätään ja puistaa töyhtöään ja pyörittelee punasia silmiään, taikka nokallaan loksuttaa, niin pelottelee hän sekä ihmisiä että eläimiä. Vaan jos vaara uhkaa noita viattoman Valkosia munia hänen omassa pesässään, silloinpa hänet näkisit! Silloin sillä on isän sydän paikoillaan…