Mutta enin osasi tyttö kumminkin tarinoida kurjista.
— En ole vielä koskaan — kertoi hän — saanut nähdä noita pitkäkoipisia ja kaljuja kurkia, kun ne syrjäisillä soilla päästelevät kujerruksiaan ja pitävät syyskäräjiä siitä, milloin on muuttoaika käsissä. Leirinsä joka kolkalla on niillä etuvartioita, jotka siinä kyyhöttävät kivi toisessa, koukistetussa jalassa, jotta se putoaisi ja herättäisi heidät, jos he nukahtaisivat. Mutta merkillisintä kaikesta on se, että jos ihminen sattuu näkemään, kun nuo tuhanharmaat linnut nousevat lentoon, hän itse rupee käsivarsillaan räpyttämään ja mieli tekee kohota lentoon, seurata mukana tuonne korkealle, josta järvetkin näyttävät vain pieniltä, kimaltelevilta pisaroilta.
— Noita kurkiapa tahdon minä nähdä, — huudahti Johannes.
— Ehkäpä saat nähdä ne syksyllä, vaan sitävarten täytyy sinun ensiksi oppia paljo. Sinun täytyy osata seistä niin liikahtamatta, että näytät kuivalta katajapehkolta, osata kumartua niin, että olet kiven näköinen, ja paneutua etukumaraan, jottei sinua voi erottaa lahoovasta risukasasta.
— Kaiken tuon tahdon oppia, mutta saareeni et saa sinä koskaan tulla. Taloni siellä ei olekaan sen näköinen kuin luulet. Siellä on korkea kiuas ja peitot seinämillä ja lattia on mattojen välissä niin liukas, ettei siinä kävellä voi, ryömiä täytyy.
Nuorukaiselle muistuivat mieleen kauniit sadut, joita hän oli lukenut kirkkoherran kirjoista ja hän tahtoi tytölle osottaa, että osasi hänkin saada tämän ihmettelemään ja uteliaaksi.
— Jos päästät minut taloosi, menen alas kylään ja tuon sulle pyssyn, tuon ruudit ja lyijyt.
— Saareeni et pääse koskaan.
— Jos näytät mulle talosi, opetan sinut viisi vuorokautta elämään kasvinjuurilla ja ilman niitäkin.
— Sitävarten olen tänne tullut. Pidä lupauksesi, niin saat saareni nähdä, — jos sinne itse voit päästä.