Niin sanottuaan sitoi hän sukset jalkoihinsa ja katosi suon sumuun.
— Vihollinen on rannalla, — virkkoi hän kuvailemilleen saaren rantavartijoille — mutta sillä ei ole kirvestä eikä puukkoa saadakseen sukset. Voimme nukkua rauhassa, jos vain itse pysymme hurskaina ja hyvinä.
Mutta illalla, kun hän kantoi uusia katajia nuotioon, näki hän paimentytön tulevan rämeellä, astelevan risujen ja kuusenoksien nojassa.
— Vihollinen aikoo tehdä hyökkäyksen — jatkoi hän silloin, — mutta ompa mulla salaisuuteni apunani. Nyt työnnetään koko Eräsaari vesille purjehtimaan niinkuin laiva.
Hän tyrkkäsi sauvalla etäisimmistä suomättäistä ja keinuen ui pinnalla pysyvä saari yhä etemmäs ulapalle.
Sitten hän tyyneesti paneusi nukkumaan räiskivän hiiloksen luo. Mutta kun hän jonkun ajan perästä äkkiä avasi silmänsä, seisoi vuohipaimen hänen edessään ja katseli sisään matalan katon alta, jolle revonnahkoja oli levitetty kuivamaan. Hän ei puhunut pojalle sanaakaan korkeasta kiukaasta eikä seinäpeitteistä eikä liukkaasta lattiasta, virkkoi vain:
— Nousipa raikas tuuli, joka toi saaresi maihin tälle rannalle. Vaan miksi jätät kuivat revonnahkat katolle, ne olisivat maahan levitettävät. Ja katajoita on meidän istutettava pitkin saaren rantoja, ettei kukaan näe majaa eikä meitä.
Pojasta tyttö puhui järkeä ja hän meni heti maihin katajia kokoomaan. Vielä puolen yön jälkeen he tekivät työtä, varustellen saartaan. Palmikoivatpa he tuohista ja päreistä ovenkin, jolla majan aukon voivat sulkea, ja kun he vihdoin taas työnsivät saaren maista, kiinnittivät he sen sauvomilla selälle.
— Laskusilta on nostettu, linna on turvassa, — virkkoi Johannes, — nyt täytyy vain hankkia uusille vieraille kohtuullinen ateria.
— Kyökkipalvelijat ja piiat ovat aina niin hidasta väkeä, — virkkoi tyttö ja käänsi molempia hiiloksella paistuvia kaloja.