Aroilla kohisi tuuli ja järvellä loiski laine, joten saari, ja sen edustainen kaislikko ja kukkiva lumpeikko, kaikki keinuivat. Vaan aterian syötyään ryömi Johannes perimmäs majaansa makuulleen, mutta Leena, joka ei vielä tuntenut olevansa oikea omistaja Eräsaaressa, kietoutui kääröksi ovensuuhun, käsivarsi päänalaisenaan. Hän kuuli vielä katajain räiskivän ja nukahtaessaan luki hän säkeniä, jotka katossa olevan raon ohi tupsahtelivat taivaalle. Siinä meni viides… siinä kuudes… seitsemäs. Silloin hänelle muistui mieleen mielilaulunsa pätkä:
Oli seitsemäs viikon päivä,
Kun kellot ne messuhun soi,
Silloin morsian itki ja huokas,
Vaikka seppele viel' vihannoi.
Seuraavana päivänä ei hän enää aikonutkaan lähteä saaresta ja kolmantena päivänä he rupesivat, itse sitä huomaamattaan, kutsumaan saarta "meidän saareksi". Joka aamu he laskivat kalliorantaan ja Leena käveli suoniitylle vuohien luo taikka seurasi Johannesta loukuille ja satimille. Vihdoin rupesi hän tälle opettamaan taitoaan, miten saattoi monta päivää elää marjoilla ja kivenjuurikkailla ja hän huomasi pojan oppivan tuon taidon paremmin kuin hän itse. Hän laihtui ja kuivui kuin katkaistu oksa, mutta hänen jäntereensä paisuivat siltä yhä vankemmiksi. Vaan hiljaisena ja harvasanaisena pysyi poika aina ja kun Leena kysyi, mikä hänen mieltään painoi, pakeni hän syrjään omille poluilleen ja pysyi kauan poissa.
He eivät enää tienneet päivien nimiä, vaan tuuli toi sunnuntaisin kirkonkellojen etäisen kaijun heidän kaukaiseen erämaahansa. Silloin pukeusi Johannes nahkatakkiinsa ja talutti tytön tuonne metsistyneelle sukukummulle, josta laajalti näki yli suon ja selän. Ja tyttösen kättä pidellen puhui hän silloin Jumalan rakkaudesta, joka köyhimmän rotkonkin täyttää kauniimmilla antimillaan, ja usein he pitkiksi hetkiksi polvistuivat ruohokkoon ja rukoilivat, että Jumala heidänkin sydämmiinsä kylväisi muutaman jyväsen kallista siementään.
Sellaisten hetkien jälkeen oli Johannes kumminkin mieleltään kahta raskaampi ja pakeni yksinäisyyteen.
Yöt kävivät yhä pimeämmiksi ja usein, kun Leena vuohilaumansa luota palasi, täytyi hänen tuohuksella valaista tiensä vuorenrotkojen lomitse ja murrosten välitse. Korpikuusten laajat tyvioksat olivat kuin teltan katto, jonka läpi mustat kädet pistäysivät esiin hänen lettiään tempoakseen, mutta hetkeäkään hän ei pelännyt, yhtä asiaa vain ajatteli. Missä hän kulki ja mitä hän toimi, sitä hän vain ajatteli, että nyt on kesä lopussa ja mitä tapahtuu sitten, mitä Johannekselle ja hänelle?
Silloin herätti hänet Johannes eräänä lokakuun aamuna.
— Muistatko kurkia, joista puhuit? — kysyi hän. — Nyt voin jo seistä liikahtamatta, kuin kuiva katajapehko ja kumartua kiven näköiseksi ja maata maassa risuläjän kaltaisena. Olenpa oppinut vielä enemmänkin. Nyt voin jo elää marjoilla ja kasvinjuurilla ja ellei ole niitäkään, voin nälkäänähden elää edelleen ilmankin…
Tyttö nousi ja kuunteli kaukaa kaikuvia ääniä.
— Ne eivät ole kurkien ääniä.