— Siis tahdon tarkastaa, mitä ääniä no ovat.
Hän peseytyi järvessä ja pukeutui taas nahkatakkiinsa kuin sunnuntaisin ja työnsi tytön hiljaa syrjään, kun tämä häntä pidättämään rupesi.
— Elä mene, Johannes, — rukoili tyttö. — En päästä sinua luotani, seuraan mukanasi.
Hiljaa he laskivat saarensa kallion kupeelle ja kävelivät metsän läpi kylää kohden, aavalle kaskelle, josta laajalti näki yli kanervakankaan ja niittymaiden aina Kerstin Buren myllyyn ja kirkkoon saakka.
— Johannes! — huudahti tyttö melkein tuskalla ja tarttui tanakasti sulhonsa takinliepeeseen. — Palaa takasin, tule kanssani saareemme!
Poika vastasi sävysästi:
— Kyllin kauan on sydäntäni jo kirvellyt. Näetkö tuolla alhaalla aholla noita harmaita, hoikkajalkaisia olentoja? Ja etuvartijat, joista kerroit, ne ovat siellä nekin… Siellä on Maunu Bock sotaväkeä kokoomassa. Tässä kurjenleikissä täytyy minun leikkiä mukana!
Rutosti hän tempasihe tyttönsä luota pois, niin että takinlieve ratkesi ompeleesta, ja sananjalkojen ja hiiltyneiden kannonpökköjen välitse lähti hän juoksemaan aholle.
Hätääntyneenä seurasi tyttö perästä. Vaan kun hän näki, kuinka poika kävi etuvartijoita puhuttelemaan ja astui aseellisen rahvaanjoukon keskelle, silloin hän juoksi lämpimiinsä, vielä tavatakseen salotoverinsa.
Kun hän saapui rintaman eteen, seisoi Johannes jo Maunu Bockin vieressä vastaanottamassa pestipalkkaansa.