— Mihin olet kätkenyt eväslaukkuni, sinä poikaviikari? — kysyi kenraali.
— Laukkua mulla ei ole, vaan viisi päivää voin ilman ruokaakin elää.
Leena tunkeusi hänen ja kenraalin ruskean hevosen väliin.
— Tuo poika, Johannes tuossa, ei ole mikään renkipoika, vaan meillä on metsässä, erämaalla, oma mökkimme.
— Siitäpä avioliitosta tahtoisin paperit nähdä, vastasi kenraali ja hänen kasvonsa punehtuivat siten kiivaasti ärjästessään.
Silloin ojensi Leena hänelle irtirevityn takinliepeen ja osotti, että se tismalleen sopi nahkatakkiin.
— Ompas siinä papinkirja ja nahkanen onkin, — huudahti kenraali. — Ota pestiraha, se kuuluu sulle, nuorikkoni, mutta poika on jo tänne valansa vannonut. Ja nyt, te Smoolannin kelpomiehet, eteenpäin Herran nimeen! Rumpuja meillä ei enää ole, vaan tässäkin köyhyydessämme voimme vielä puukengillämme maata vasten tömistää Ruotsin marssin, jota kuullessani sydämmeni lämpenee.
Sauvat ja puukengät paukkuivat ja tanner tahtia tömisi. Ratsumiehilläkin oli puiset kengät ja turhaan he koettivat niitä mahduttaa satulan jalustimiin.
Kun talonpoikain viimeiset rivit olivat häipyneet ahon taa, silloin meni Leena myllyyn. Hän ei uskaltanut kertoa, että Johannes oli lähtenyt sotaan, vaan kertoi ainoastaan tavanneensa hänet metsässä sekä näytti takinliepeen, jota siinä moneen kertaan tarkastettiin ja käännettiin.
— Liepeen tunnen oikeaksi, — puhui Kerstin Bure, — ja vaikka en kernaasti pidä naisia palveluksessani, saanet sinä jäädä tänne, kunnes Johannes palaa. Tarvitsenhan täällä työkykyiset käsivarret, sillä itse olen jo vanha ja renkini ovat tulleet hulluiksi ja juosseet Stenbockin perästä. Eihän ole koko pitäjässä enää työhön pystyvää miestä muuta kuin tuo hassahtava lukkari.