Tämän sanottuaan ei hän koskaan enää keskustellut Leenan kanssa siitä, mitä metsässä oli tapahtunut eikä Johanneksesta kysellyt, vaan jatkoi ääneti toimiaan vanhaan tapaansa. Myllyssä eivät siivet pyörineet, sillä ei ollut mitä jauhattaa, eikä siellä muutenkaan pitkinä talviaamuina kuulunut askeleita eikä ääniä. Kerjäläisetkin, jotka tietä myöten vaelsivat, luulivat sitä autioksi ja kävelivät ohi.
* * * * *
Kun taas rupesi tekemään kevättä ja valkosia, hoikkasia hattarapilviä liiteli yli taivaan laen, silloin juoksi eräänä päivänä poika palavissaan ja läähättäen tietä myöten ja huusi sanan jokaiselle vastaantulijalle, huusi aina ahon toiseen laitaan saakka, jossa metsä tuli vastaan. Muutamia tunteja myöhemmin karautti ratsumies samaa tietä ja huusi samalla tavalla kaikille tahoille, kunnes hänkin kylän laidasta katosi. Ja naiset keräytyivät kirkkomäelle, — Ruotsi, Ruotsi on pelastettu, Maunu Bock on paimenpoikineen Juutinrauman luona voittanut koko vihollisen sotajoukon!
Kerstin Bure yksin ei kysellyt keltään, mitä oli tapahtunut, istui vain ja paistatti päivää myllynportailla ja karttasi Leenan kanssa villoja. Ja kun he niin istuivat uutteroina ja ääneti, kevättulvan loristessa ojissa ja puroloissa, kuulivat he kellojen soivan eteläisissä naapuripitäjissä, vaikka oli keskiviikkoinen päivä. Kansa asettui odottaen tien kahdelle puolen ja kirkon avatulle ovelle astui pitäjän horjuva paimen täydessä messupuvussaan kappalaistensa seuraamana.
Vielä kerran soi tanner ja kalskuivat kivet, kun puukengät tanakasti marssivat, vaan nyt soi tanner huilujen ja sorapillien säestämänä. Siinä palasi talonpoikainen sotajoukko. Sankkapartaiset olivat miehet ja palkeenkielille isketyt lammasnahkaturkit ja rehelliset, siniset silmät säteilivät iloa. Sauvat oli heillä käsissä ja piilukkoinen tuliputki hihnasta seljässä, hatut leveälieriset ja tukka aaltoili hartioille, — niin palasi kotiin joukko voitostaan. Edellä ajoi airut kirkolta kirkolle, aina pohjoisimpiin, pieniin kappelikirkkoihin saakka, joiden luona lappalaiset sitoivat poronsa kellotapulin seinämälle, ja koko Ruotsin täytti päiväpaisteinen kevät ja kirkonkellojen kiitosvirsi.
Heinähäkkien edessä, joissa haavoitettuja tuotiin, ratsasti Maunu Bock itse harmajassa haaratakissa, kädessään ratsupiiska miekan asemesta. Siunaten pelastajaansa tervehti häntä kansa, huiskien esiliinoilla ja heilutellen hattuja, mutta hän kääntyi vänrikkien puoleen, ja huusi, että laulakaa te pojat!
Kun laulu vaikeni, jatkoi sitä Maunu Bock yksin, veteli värssyn toisensa perästä, sepitellen aina vain uusia sanoja.
Kerstin Bure oli noussut myllynportaille, suojasi kämmenellään silmiään ja katsoi, katsoi… vaan Leena, joka ei ollut koskaan peljännyt erämaan rotkoissa kierrellessään, hän ei enää uskaltanut odottaa eikä katsoa, hän hiipi piiloon ja heittäytyi nyyhkien suulleen tyhjien jauhosäkkien läjään.
Vaan askeleen askeleelta peräysi Kerstin Bure ylemmäs portaille, kunnes hän seisoi ylimmällä laudalla, myllynoveen nojaten. Silloin hän kämmenellään silmänsä peitti. Viimeisessä häkissä istui Johannes haavoitettujen keskessä heinäkuormalla, yhtä lempeänä ja hiljaisena kuin ainakin, vähän kalpeampana vain ja käsivarsi ja olkapää siteessä.
Leski painoi kämmenensä yhä kiinteämmin silmilleen.