Etäisessä pikkuhovissa maailman äärimmäisessä nurkassa oli sinä päivänä saatu jotakin ajattelemista. Ruokapöydässä ei puhuttu mistään muusta kuin tomaateista ja jokaisella oli aina jotakin sanomista niiden mausta ja hajusta. Sillävälin olivat maljat liikkeessä, ja vieraaksi kutsutut vanhat valtaneuvokset unohtivat juonensa ja sanoivat toisillensa ystävänsanoja.
Ruuan jälkeen otti kuningas valtaneuvos Lauri Wallenstedtiä takinnapista ja veti hänet mukanaan ikkunakomeroon niinkuin kierretyn ja puhkuvan mourukarhun.
— Sano minulle, — kysyi kuningas vakavasti. — Kuinka tulee ruhtinaan uhrata itsensä kansansa hyväksi. Keväällinen saarna ei koskaan mene mielestäni.
Wallenstedtillä oli tapana puhaltaa huulensa pullolleen, niinkuin ajattelisi hän sanoa: Puh! Tottuneena kuninkaan lapsellisen teräviin kysymyksiin, vastasi hän:
— Ruhtinaan on uhrattava kaikki pienet epäröimiset, koottava kaikki valta käteensä, tultava kansansa alkukuvaksi ja tahdoksi. Tosin oli se hurskasta puhetta, jota silloin kuulimme kirkossa, vaan eikö hänen kunnianarvoisuutensa Spegel sano, että alamaisten on oltava ikäänkuin herransa orjia. Neuvosherrat ja aateli riitelevät nyt vain osuudestensa valtaan teidän majesteettinne korkean herra isän jälkeen. Ja Oxenstjerna ja Gyllenstjerna ja… niin… Meitä kuunnellaan! Mutta sentähden olen minä aina rohjennut kannattaa teidän majesteettinne tahtoa, että te jo näin nuorena ottaisitte raskaan hallitustaakan hänen majesteettinsa leskikuningattaren niskoilta.
Kun kuninkaan opettaja Cronhjelm, joka seisoi ikkunakomerossa, kuuli sanat hallitustaakasta, kirjoitti hän sormellaan ruudun huuruun:
— Se taakka tuntui akasta yhtä suloisen keveältä kuin laastari.
— Niin, niin, rakas Wallenstedt, — vastasi kuningas. — Itsessäni olen minäkin aina tuntenut tahtoni viettävän sinnepäin. Atlannin valta-istuimella täytyy istua mies. On ihmeellisen tuskastuttavaa tahtoa. Mitä se on? Tänään tunnen minä, että minä tahdon ratsastaa Kungsöriin karhunajoon. Mutta miksi? Voisinhan yhtähyvin tahtoa jotakin muuta. Tahto on minulle kahle, rinnan ympäri kovaan kierretyt vitjat, joista en pääse irtaumaan. Ne ovat herrana ja minä renkinä.
Vahakynttilät oli jo sytytetty, kun hän meni perähuoneeseensa. Pöydällä oli se sinetöity rautarasia, johon vanha kuningas oli sulkenut salaiset ja isälliset neuvonsa. Useampia päiviä oli jo kulunut siitä kuin kiitoksella päästetyt valtakunnan hoitajat olivat sen käsistänsä antaneet, mutta hän ei ollut voinut saada itseänsä sen kantta avaamaan. Tosin oli hän eräänä yönä kiivaasti repinyt sinetin auki, mutta sitten peräytynyt siitä. Nyt tänä iltana tunsi hän tahdon tulleen.
Mutta kun hän pisti avaimen ratisevaan lukkoon, tuli häneen taasen vanha pimeänpelko. Hän näki edessään vanhan kuninkaan tina-arkun, joka äskettäin oli saanut lapionsa multaa, ja hänestä tuntui, että hänen nyt piti seistä kasvosta kasvoihin vainajan kanssa. Hän huusi sisälle Haakonin ja pyysi häntä panemaan puita pesään. Sillä aikaa väänsi hän auki lukon ja nosti kannen auki, ja häntä karmi avatessaan tiheään kirjoitetun paperin.