— Ota valta omaan käteesi, — seisoi siinä, — ja varo suuria herroja, jotka ovat ympärilläsi ja joilla monella on ranskalaiset vatsat. Jotka kiihkeimmin kuiskuttavat, etsivät ainoastaan omaa hyödytystään, ja parhaat kulkevat usein äänettöminä puutarhassaan.
Kun hän oli lukenut vainajan pelokkat ja epäluuloiset varoitukset loppuun, ei hän ollut huomannut, että Haakoni jo oli lähtenyt kamarista.
— Nyt oli hän herra yli kaiken Ruotsin maan! Korkeat herrat olivat tungeskelleet hänen ovellaan saadakseen julistaa hänet täysivaltaiseksi. Tiesivätkö he edes itsekkään, milloin armonosotusten toivo ja milloin puhdas aikomus toi heille sanat suuhun? Eivätkö he rakastaneet häntä enemmän kuin omaa poikaansa tai veljeänsä? Vaan ei hän kuitenkaan voinut luottamuksella puhua näiden ukkojen kanssa, jotka puntaroivat ja asettelivat puhettansa. Ja saattoiko hän puhua tuttavallisesti yhdenikäistensä kanssa, arkamaisen kohteliaan leikkitoverijoukon kanssa, joka ei tiennyt päivän asioista! Yksinänsä kulki hän, yksinäisempänä kuin koskaan ennen, — yksinään piti hänen nostaa vanhan kuninkaan valtikan. Ei mikään saisi olla enempi kuin Ruotsi, ja kaikista Ruotsin kuninkaista tahtoi hän tulla parhaimmaksi ja ensimmäiseksi. Eikö hän ollut Kaikkivaltiaan Jumalan käsistä saanut merkkiä siitä, kun jo niin nuorena ylennettiin ruhtinaaksi pitkän elämän monet vuodet edessäpäin. Vanhat ajat, joihin Jumala oli vihastunut, olivat nyt menneet. Korkeudessa kuului soittoa, rumpujen ja torvien riemu.
Hän nousi ylös ja laski kätensä heikolla lyönnillä pöytään.
Piperillä oli oikein! Piper oli sanonut, että Ruotsi oli suuri valtakunta, jolla oli pikkuruinen pikkukaupunkihovi maailman lopussa. Siitä piti nyt tulla loppu. Itse oli hän pannut kruunun päähänsä ja ratsastanut niin kirkon eteen. Eikö hän ollut saanut sitä Jumalalta jo syntymähetkenään, sinä kesäkuun aamuna, jolloin kirkas leijonatähti nousi Idän taivaalta! Matot kadulta, joihin hevoskengät löivät reikiä, oli hän lahjoittanut talonpoikaissäädylle vaatetukseksi, mutta aateli oli saanut kulkea jalan, ja itse neuvosherrat olivat kantaneet himmeliä ja palvelleet häntä ruokapöydässä niinkuin vahtimestarit. Miksi pitäisi hänen teeskennellä, miksi pitäisi hänen osottaa kunniaa niille miehille, joita hän ei kunnioittanut mielessään. Oliko hän edes antanut kuningasvakuutusta! Säätyjen vaan ei hänen oli tehtävä vala. Oman kuningasvalansa oli hän hiljaisuudessa vannonut Jumalalle seisoessaan alttarin edessä. Nyt, nyt oli hän herra yli kaiken Ruotsin maan!
Hän meni seinäpeilin eteen ja tarkasti tyytyväisenä pieniä rokonarpia tyttö-ihossaan ja pusersi sormillaan miehekkäitä ryppyjä otsaansa.
Sitten nosti hän sormensa ilmaan ja istui kahtareisin tuolille ja laukkasi ympäri huonetta.
— Eteenpäin pojat, eteenpäin kuninkaanne edestä! Hei, Brillant, hei, hei!
— Hän kuvitteli mielessään ratsastavansa niittymaan yli vihollista vastaan ja että sadottain luotia lenti hänen rintaansa vastaan, mutta latistuneina putosivat maahan. Ylisten ympäri vuorilla seisoi katselijoita ja etäällä ajoi itse Ranskan kuningas valkoisella hevosella ja heilutti hattuaan.
Alhaalla salissa olivat vielä vanhat suurherrat keskustelemassa. Kun he kuulivat melun, olivat he hetken aikaa ääneti ja kuuntelivat, mutta Cronhjelm piirteli huurteeseen ja mutisi itsekseen: