— Vähän häntä tunsin, kun hän pakolaisena maahani saapui. Mutta pian eivät miehet eikä naiset puhuneeet kenestäkään muusta kuin hänestä. Miten voi, niin kysyin itseltäni, köyhä, voimaton pakolainen pelkällä olennollaan valloittaa kokonaisen kansan? — Sitä en ymmärtänyt, vaan kunnioituksella tahdoin hänelle käteni tarjota, vaikka hän pakana onkin, ja siksi lähetin soturini hänen vihollisiaan vastaan. Kansa ampui ilolaukauksia ja sytytti lamput moskeeain torneissa. Sotajoukot seisoivat vastakkain Pruth-virran rannalla… Mutta kuule! Tehtiin rauha. Silloin näki suurvisiirini keskellä vuolasta virtaa miehen saapuvan uivan hevosen seljässä. Se oli Ruotsin kuningas, joka nelistäen oli sinne ratsumiehineen Benderistä karauttanut. Suurvisiirini on mulle kaikki tarkoin kertonut ja hänellä vieläkin ääni vapisee, kun hän siitä hetkestä puhuu. Tervehtimättä lasketti kuningas hänen telttaansa, läpimärkänä istahti hän ylimmäs Muhamedin lipun alle. Hän vaati heti jo allekirjoitetun rauhankirjan ja repi sen kappaleiksi. Siinä istui siis, satojen peninkulmien päässä omasta valtakunnastaan, voitettu pakolainen Muhamedin lippu kaljun päänsä päällä, ja ylpeänä, kuin jos hänen valtakuntansa olisi ulottunut äärettömiin Arapian aroille, käski hän minun sotajoukkojeni käydä taisteluun. Se oli tuulinen päivä. Teltan palttinaseinä lepatti ja heilui, lippu liikahti verkalleen ja kun hän kohotti nyrkkiin puristetun kätensä, heilautti hänen hansikkaansa noita pyhiä, viheriöitä tupsuja… Mutta minä vakuutan: rauha oli tehty. Toiset ajat tulivat. Joka päivä olen Benderiin lähettänyt rahoja ja monenlaisia lahjoja sankarillesi. Olen häntä vieraanani kohdellut, mutta hän ei palaa kotiinsa, viipyy vain vuoden ja taas vuoden… Suurvisiirini neuvoo, ett'ei meidän enää tule tuhlata lahjojamme noille kutsumattomille vieraille, joista meillä ei ole mitään hyötyä. He ovat liian köyhät, tehdäkseen mitään suurta. Siinä, äiti, kuulet totuuden!
Ilta rupesi hämärtämään, hänen puhuessaan. Vaan samana iltana neuvottelivat Tuomas Funcken talossa ne ruotsalaiset herrat, jotka lähettiläinä olivat sulttaanin kaupunkiin saapuneet. He neuvottelivat huolestuneina kuiskaillen, ja kun aamupuoli oli käsissä, silloin siirsi Funck kynttilän pöydän toisessa päässä istuvan pataljoonansaarnaajan Agrellin eteen.
— Lue sinä meille jotakin Raamatusta, ennenkuin erotaan, sillä kaikki nämä neuvottelumme eivät johda mihinkään tuloksiin. Suurvisiiri vei kyllä soturinsa taistelutantereelle, vaan hän piti suuremmassa arvossa täyttä kukkaroa ja kauniita orjattaria kuin saada luodinhaavan valkoseen käsivarteensa. Pruth-virran rannalla hän täytti turbaaninsa venäläisillä lahjoilla. Ja senjälkeen meitä turkkilaiset vastustavat. Olkoon, että Kustaa Celsing, joka heidän kieltään taitaa, voisi kirjoittaa valituskirjan. Kuka sen saisi annetuksi sulttaanin omiin käsiin! Hän kyllä ottaa vastaan valituskirjoja, kun hän perjantaisin ratsastaa moskeeaansa, mutta kaikkihan tiedämme, että jos ken on niin tuhmanrohkea, että hänelle tällaisen valituskirjan antaa, hän heti joutuu vangiksi, ja, ellei hän tismalleen saa jokaista kirjoituksensa kohtaa todeksi todistetuksi, mestataan hän armotta. Ja kellä meistä on todistuksia…! Siksi sanon: kuunnelkaamme kernaammin muutamia raamatunlauseita ja menköön senjälkeen jokainen maata.
Herman Tersmeden nosti pyhän kirjan seinähyllyltä ja laski sen
Agrellin eteen.
— Rohkeutta ja mielenlujuutta ihailen, vaan tässä tapauksessa täytyy minun myöntää Funcken olevan oikeassa. Jos kuninkaallamme olisi Ranskan rahavarat, olisi hän voittanut useampia maakuntia, kuin hän nyt on menettänyt. Hän olisi tällä hetkellä suurin ja voimakkain maailman ruhtinaista, vaan köyhyys sitoo kätemme. Mitä me olemme? Suurvalta, joka kulkee kerjuusauvalla!
Tämän keskustelun aikana istui lähetystön sihteeri Celsing pöydän päässä suljettuihin ikkunaluukkuihin päin kääntyneenä. Toisten tietämättä oli hän jo ennakolta laatinut valituskirjoituksen sulttaanille, kädellään hän sen tunsi takkinsa alla, mutta vielä hän ei tiennyt, kenelle hän uskaltaisi uskoa tuumansa. — Päivä, joka tänään valkenee, on perjantaipäivä ja sulttaani ratsastaa silloin moskeaan. Kun nyt aurinko nousee, tahdon tyystin tarkastaa, keneen päivänsäde ikkunaluukun raosta ensiksi sattuu, sillä tavoin pyydän hyvää Jumalaa minulle osottamaan sen miehen, joka on arvokkain hänen välikappaleekseen. Sen miehen puoleen sitten luottamuksella käännyn.
Näitä mietteitään harkiten jouti hän ainoastaan paikkapaikoin seuraamaan niitä sanoja, joita Agrell, raskaalla äänellä, luki lyhyeksi palaneen kynttilän ääressä.
— Ja se vaimo oli vaatetettu purppuralla ja verenkarvaisella ja kullalla oli kullattu ja kalleilla kivillä… Ja minä näin sen vaimon juopuneena pyhäin ja Jeesuksen verestä, ja minä ihmettelin suuresti, koska minä sen näin…
Celsing häpesi itsekseen, ettei hän tarkemmin voinut kuunnella Agrellia. Hän istui yhäti poispäin kääntyneenä ja varjosti kämmenellään kalpeita kasvojaan. Hän kuuli, kuinka kaupunki heräsi, kuinka nopeat askeleet kajahtivat kaduilla, kuinka airot loiskahtivat, kuinka ensi tuulenhenki huiskutti talon kupeella kasvavia kastanjoja, kuinka rukoushetken julistajat alottivat virtensä.
Ikkunaluukun raot paistoivat jo tulenkarvaksilta. Hän ei uskaltanut siirtää kämmentä poskeltaan eikä kohentaa tuoliaan.