— Annan sulle, ukkorahjus, kirkkaan hopearahan, jos sinä, tässä ohimennen, lausut ennustuksen tälle uudelle palvelijattarelle. Epäilevämpänä en ole koskaan saattanut uutta tulokasta kynnyksesi yli… Kas tässä, nainen, ota sauvani ja vedä sillä viiva hiekkaan ja antakaamme ukon siitä lukea tulevaisuutesi.
Kun orjatar oli totellut käskyä, kumartui Viraltapantu Messias sitä katsomaan ja puheli:
— Suora viiva… menee tien poikki pensaikkoa kohti, jossa maan myrkylliset matelijat hiipivät varvunjuurilla… Aivan suora… ei mutkaa, ei polvea… Pidä rahasi, herra, noin suora viiva ei osaa kertoa mitään. Tälle naiselle en voi mitään ennustaa.
— Siis otakin vastaan se palkka, jonka jo kauan olet ansainnut, vanha petturi! — vastasi eunukki, tempasi sauvansa ja antoi sen hyppiä Viraltapannun Messiaan selällä. — Muistatko kun saarnasit ja opetit, että olit Jumalan profeetta, joka kerran esiintyisit ratsastaen villipedon seljässä, suitsina seitsenpäiset käärmeet!
Viraltapantu Messias seisoi hetkisen yhdellä jalalla kuin kurki ja kynsi toisella kirvelevää polvitaivetta. Sitten astui hän pari askelta taaksepäin, hänen pienet, rypistyneet kasvonsa vääntyivät pahasti, hänen kohottaessaan kätensä ylöspäin ja sähistessä:
— Iskuja ja pieksijäisijä saan sinun tähtesi, outo nainen. Ole siis kirottu, käärmeet ja myrkylliset äyriäiset sulle kuoleman tuottakoot! Nyt olen sulle ennustukseni lausunut.
Näin sanottuaan, sulki hän taas huolellisesti portin lähtijäin jälkeen ja nilkutti pois rantakiviä myöten.
Eunukki oli sillävälin jo tarttunut tytön käteen ja talutti häntä jyrkkiä kivirappusia ylöspäin umpinaisten muurien välitse. He saapuivat huvipuistoon, jonka käytäville oli sirotettu muserrettuja näkinkuoria, jotka tytön jalkojen alla hiljaa ritisivät. Eunukki hänelle viittasi, että hänen tulisi kävellä hiljaa ja kunnioittaen. Sypressien välissä riippui nuorista kullattuja häkkejä, joissa oli laululintusia, pienet suihkulähteet porisivat ja ruiskuttivat vettään parosmarmorista uurrettuihin maljoihin ja pitkän holvikäytävän kautta, jonka kupeella kasvoi huojuvia myrttipensaita, opasti eunukki orjattaren ulos merenpuolella olevalle niemekkeelle.
Plataanien ympäröimässä lehdossa oli valkonen huvimaja, kioski, jonka katto veltosti kupertui ja jonka harjoja koristivat puolikuut ja tähdet; sen oven edustalla leikki pari imettäjää hiljaa ja hyväillen muutamain lasten kanssa, joita he kävelemään opettivat. Suoraan oven edessä istui patjoilla valkohiuksinen nainen, pukunaan ruumiinmukainen soopeliturkki, ja hän sitoi siinä valkoisia nauharuusuja kultaisten lastenlelujen kantimiksi. Se oli sulttaanin äiti, tuo ihmeenihana kreikkalaisnainen Retimosta, joka nuoruutensa kukoistuksessa, jolloin hänen huuliaan vielä verrattiin kevään kasteeseen, oli saattanut Mohamed IV:nen rakkaudesta niin nöyräksi, että järkensä himmeni.
Niin selvästi muisti vanha sulttaanitar nuo kamalat hetket, jolloin janitsaarien tulisoihdut loistivat pihoilla ja hänen valtaistuimelta sysätty puolisonsa kätkeytyi palatsin sisimpiin sopukoihin rukoillen ja nöyryydessä valmistautumaan vankeuteen ja kuolemaan. Hän muisti nuo pitkät vuodet, jolloin hän Eski-Seralj'issa, vanhojen haareminaisten synkässä kodissa, unetonna edestakaisin vaelsi, sillävälin kuin kilpailijattaren poika, jumaluusopillisia asioita jutellen pappien ja tähteintutkijain kanssa, huokui kylmyyttään sulttaanien linnassa. Mutta parhaiten hän kumminkin sen aamun muisti, jolloin janitsaarien kirkunta vihdoin kutsui hänen oman helmansa hedelmän valtaistuimelle ja jolloin hän taas kerran kantotuolissaan istuen sai nähdä Autuuden portin lennähtävän seposeljälleen edessään ja hän itse tarttui kaikkivallan valtikkaaseen yhtä varmasti ja tanakasti, kuin hän nyt piteli lastenlastensa kultaista leikkilelua. Hänen kasvonsa olivat kellertävät ja terävät, mutta sanomattoman pehmeänä väreili niissä surunvoittoinen hymy.