— Päivä laskee, — virkkoi Iltatähden Tuike. — Kävelkäämme alas ruohokkoon leikkimään. Sisarkulta, mitä mietit?
— On kohta vuosi siitä, kun viimeksi Jumalansanaa olen kuullut… Mutta ilma käy kolakaksi, on aika nostaa sisään poteva lintu, ettei se raukka vilustu.
— Mitä välität tuosta räähkästä! Ei kukaan näe meitä. Tule, sisarkulta, tässä käteni!
Tuhma Ruotsalaistyttö tarttui nyrpeän näköisenä raskaaseen häkkiin eikä vastannut mitään. Yksin hän sen kantoi noita korkeita loppumattomia portaita ylöspäin ja kun rukoushetken julistajain ääni Hagia Sofian tornista käski kaikkia oikeauskoisia polvistumaan, mutisi hän itsekseen omalla kielellään:
— Täytyy kai tässä muistaa tehtävänsä, vaikkei aina seisoisikaan vartioita pensaikon takana vaanimassa!
Sen illan jälkeen hän oli yhä nyrpeämpi ja murjottavampi ja naurellen toiset orjattaret hänen jälkeensä katsoivat, kun hän kömpelönä harhaili haaremin lukemattomissa käytävissä ja kuistikoissa, joissa vahtivat eunukit uneliaina seisoivat ja katselivat Bitynialaisen Olympos-vuoren kaukaisia huippuja. Eikä enää pieni Iltatähden Tuikekaan tullut häntä hentosin käsivarsin syleilemään, tanssi vain hänen takanaan ja huuteli joskus ivaten piilopaikoistaan:
— Varo, varo vain tuota potevaa lintuasi!
Eikä Tuhma Ruotsalaisnainen tätä kohtaloaan surrutkaan. Hän ei ikävöinyt eikä toivonut. Huomispäivältä hän ei pyytänyt enempää kuin eilinen oli antanut, mutta hänen mieltään kiukustutti yhä enemmän nähdessään kaikkea tuota vierasta turhamaisuutta ympärillään. Papukaijat olivat pian ainoat, jotka paapatuksillaan joskus houkuttelivat hänet vastaamaan ja erityisesti hän suurella hellyydellä hoiti tuota suurinta ja ilkeintä lintua, joka oli nähnyt yhdeksän sulttaania. Eikä hän tehnyt sitä siksi, että tuo lintu oli vanhin ja etevin, vaan siksi, että se oli kituvin. Kirkkaiksi kuin kristallin pesi hän ne alabasterimaljat ja lusikat, joista hän lintua syötti; väliin hän istui lintusten luona koko yön. Ja orjattaret huomasivat, että hän palveli muitakin kuin papukaijoja. Eräänä helteisenä yönä oli näet eunukki unhottanut täyttää vedellä sen juoma-astian, joka aina sijaitsi hänen makuumattonsa vieressä; hetken nukuttuaan hän heräsi ja häntä tuntui janottavan. Silloin tuli hän ajatelleeksi, ettei viikkokausiin ollut pisaraakaan satanut ja hän päätteli siitä, että tulppaanitkin majan edustalla lienevät janoiset kuin hän itse. Kuta kuivemmalta hänen kurkussaan tuntui, sitä selvemmin oli hän tuntevinaan kukkasten tuskat. Vihdoin hän nousi, otti toisten orjatarten täydet juomamaljat, meni ulos ja kasteli yön pimeässä tulppaanipenkereen. Siellä hänet eräs eunukki tapasi ja otti kiinni, arvellen hänen hiipivän siellä varastelemassa. Ja paljo siitä haaremissa puhuttiin, mutta sulttaanin äiti osotti hänelle täyttä luottamustaan. Joskus antoi hän ruotsalaistytölle tallennettavaksi kukkaronsakin, jonka hän muuten aina itse vyöllään kantoi.
Papukaijojaan hän aamusta iltaan ruokki, ja kun vartijat joskus häntä puhuttelivat, vastasi hän nyrpeästi. Mutta kun hän väliin tunsi Viraltapannun Messiaan, joka rannan valkosilla kivillä seisoi kuin kurki yhdellä jalalla, silloin vilun väreet hänen ruumiissaan risteilivät.
Eräänä päivänä käski hovin ylihoitajatar hänen kantaa papukaijanhäkin Perikioskiin, joka sijaitsi ulommaisna meren partaalla, ja käski hänen itsensä, puettuna karkeimpaan kameelinkarvaiseen pukuunsa, odottamaan siellä päivänlaskun aikana.