— Ihmisten kateellisuus tuomitsee kovin sekä Jumalan että kuninkaan suosikkeja ja sinuakin ja sinun lainaamistemppujasi suomitaan täällä ankarammin kuin aavistatkaan. Usko sanani. Läimäytä kiinni kassakirjasi, ripusta naulaan yötakkisi ja pukeudu taas vanhaan överstinvormuusi, sillä tästä ei kulu kuin pari päivää, niin jo on meillä tarjona tuikea ottelu. Jo toissa päivänä, kun pasja ratsasti Benderistä ja halkoi ilmaa miekallaan ja suurherran nimessä käski meidän patikoida kotiimme päin, käsitin, että hänen majesteettinsa aikoi tehdä hurjan päätöksen. Ja oletko huomannut, että hänen miekkansa taas kuten muinaisina aikoina alinomaa on kolmen tuuman pituudelta esillä huotrasta?
— No niin, siis saamme iskeä ja tapella, — kunhan siitä joku pää tulee! Hård sitä jo ikävöipi niin, että silmänsä säkenöivät… Herein, käykää sisään vain!
Grothusen käännähti ja tervehti niitä kolmea miestä, jotka kynnyksen yli astuivat. Yksi niistä oli Aksel Koos. Hän oli solakka ja ruskeakiharainen henkivartija eikä hän tiennyt maailmassa muuta olevan, kuin isänmaan ja kuninkaan kunnian. Toinen toveruksista oli luutnantti Olavi Åberg. Hänen miehevät, mutta ruman karkeat kasvonsa olivat yltyleensä miekaniskujen arvissa ja räjähdyspommin sirpale oli musertanut hänen molemmat etuhampaansa. Jälimpänä tulija taas oli pelkkä arvoton vartiosoturi, nimeltään Seved Tolfslog, mutta hän oli väkevin ja pisin soturi Carlopolissa ja hän oikasi vaivatta hevosenkengän ja käänsi tinalautasen kerälle, kuin käsiliinan. Nauravan ei ollut kukaan hänen kuullut. Värähtämättömät ja pelottavan ankarat olivat hänen kasvonsa, joko sitten oli kysymys virrenveisuusta tai leikistä, ja elämän suurin nautinto näytti hänestä olevan yksin kylminä öinä astella vartiopaikallaan, ääneti ja kädet hiansuihin pistettyinä.
— Olen kutsuttanut teidät tänne, — virkkoi Grothusen ja viskasi päänsä taaksepäin. — Me nimitämme teidät ilman sen enempiä arvomerkkejä urhoollisimmiksi miehiksemme. Liikkukaa uutterasti upseerien ja miehistön keskuudessa, kukin seurapiirissänne, ja rohkaiskaa horjuvia. Kohta kai saamme täällä olla mukana metakassa, joka on oleva vielä merkillisempi kuin ne kaikki yhteensä, joita jo olemme kokeneet. Me olemme nyt ehtineet mahdollisuuden rajoille.
Puhuessaan hän vaihtoi pukuaan. Kun hän parhaallaan pujotti päälleen miekankanninta, himmensi ikkunasta tulevan valon eräs ratsastaja, joka koputti lasiin.
Se oli kuningas.
Hän istui siinä niin kukoistavana, kuin jos hän juurikaan olisi tyhjentänyt maljallisen nuoruuden taikajuomaa. Hänen pukunsa oli koruton kuin ainakin, vaan tällä kertaa puhdas ja täplätön ja olivatpa taas kerran hänen harvat niskasuortuvansa oikein solmuksi palmikoidut. Veitikka leikki hänen silmässään ja hän kopautti vielä kerran ikkunaan.
— Grothusingen, nyt poikaseni ajetaan Benderiin!
Epävarmana juoksi översti portaille.
— Teidän majesteettinne ei ole koskaan ennen taipunut sinne lähtemään ja nyt juuri siellä hälytyskelloja soitetaan. Siellä on ikävystytty näin ylhäisiin vieraisiin ja vanha ystävyys on lopussa. Katsokaa, onko täällä enää yhtään turkkilaista leirissä? Ne toivovat ennen pitkää saavansa hakata meidät maahan joka sorkan ja ryöstää paidatkin päältämme.