Kuningas hymähti ja nyökytti päätään.
Silloin iloinen liekki kirkasti Grothuseninkin otsan ja jo seuraavassa tuokiossa hänen orhiinsa korskui kuninkaan ratsun vieressä.
Vasten tapaansa ratsasti kuningas käyten vainioiden poikki. Tien varrella, majojen ulkonevaan olkikattojen alla, seisoi koreiksi maalattujen pylväiden välissä jo uhkaavia joukkoja, aseinaan vikatteita ja tussareita, mutta kuningas heille hansikkaallaan huiski kuin alamaisilleen vain. Benderin pölyisten, kivittämättömäin katujen varsilla olivat kaupustelijat sulkeneet myymäläluukkunsa ja sotureita ja kauppiaita kulki aseellisina edestakasin. Ulkomuistilta he hokivat sulttaanin kirjettä, jossa tämä oli antanut heille luvan väkisin pakottaa ruotsalaisia lähtemään kotiinsa. He hoilosivat toinen toistaan kovemmin ja päästelivät hurjia sotahuutoja, mutta kun he äkkiarvaamatta tunsivat kuninkaan keskessään, kun hänen hevosensa polki heidän vaippojaan ja kauhtanoitaan, silloin he laskivat alas keihäänsä ja kumarsivat otsansa maata vastaan.
— Haha! — ilkkuivat nuoret haaremitytöt ristikkojen takaa. — Hänen päänsä on ruumiiseen verraten liian pieni ja ruumiskin on liian pieni noiden kamalain saapasten rinnalla. Haha!
Mutta vanhemmat vaimot työnsivät heidät suuttuneina syrjään.
— Allah, olisippa meillä sellainen herra!
Ja niin puhuen painautuivat he ikkunapuitteisiin palmikoittujen lehtikoristeiden viereen ja viskelivät lehviä ja kukkasia hänen tielleen ja yksi kuihtunut ruusu tarttui hänen hattuunsakin. Vaan sillävälin soivat torninkellot kutsuen asukkaita aseisiin ruotsalaisia ja heidän ruhtinastaan vastaan.
Tyyneesti tervehtien, ikäänkuin huviratsastuksella ollessaan, jatkoi kuningas matkaansa katua ylös ja toista alas, kunnes avoin, laskevan päivän valaisema kenttä taas oli noiden kahden ratsastajan edessä.
Grothusen viittasi kädellään matalan kivimuurin yli.
— Katsokaa tuota ruohokunnasta tuossa, piispa Malmbergin hautakummun vieressä. Siinä on Mazepan hauta. Kaksi kummallista sanaa: Mazepan hauta…! Niin voi maallinen loisto päättyä.