Kuningas seisoi lähinnä pöydän vieressä karvalakki kädessään. Hän oli tehnyt päätöksensä, tehnyt sen vaikeuksitta, tyyneesti ja ilomielellä. Poltavan luona oli hänet onnettomuus tavannut hänen kuumehoureissa maatessaan ja ennenkuin hän tautivuoteeltaan jaksoi nousta, oli kaikki hävitettyä, menetettyä. Nyt hän taas oli oma herransa. Vuoden vuotensa perästä, vähitellen joka päivä, oli hän nähnyt silmukkain aukenevan siitä verkosta, jota hän oli koettanut kutoa, mutta jonka siteeksi olisi tarvittu kultalankoja. Hänessä hehkui halu päästä kerrankin irti näistä vehkeistä ja juonista ja saada kerran vielä julkisesti vedota kalpaansa. Riika, Pernova, Rääveli, Viipuri, Käkisalmi… jokainen nimi, joka hänen muistonsa läpi vilahti, kertoi kadotetuista kaupungeista ja maakunnista. Mitäpä siitä, jos hän nyt kaatuisikin. Elämä on lyhyt, mutta urosteon kunnia ikuinen. Pappi nojautui taas raamatun yli.
— Ja hänen opetuslapsensa kävivät ja herättivät hänet, sanoen: Herra auta meitä, sillä me hukumme!
Ensi tykinkuula sattui nyt kuninkaantalon seinään, vaan tarttui kiinni pehmeään tiilimuuriin. Ja pappi jatkoi:
— Te heikkouskoiset, miksi epäilette?
Muuan upseeri juoksi kuninkaan luo ja kuiskasi:
— Ei kukaan voi enää jyrinän vuoksi kuulla papin sanoja ja nyt hyökkäävät turkkilaiset.
Kuningas vastasi:
— Jyrinän vuoksi emme saa keskeyttää jumalanpalvelustamme, mutta jokainen tarvittanee nyt kyllä paikallaan.
Kuninkaantalon parvelta heläyttivät soittajat raikuvin torvin taalalaispolskaa ja soihtutanssien säveleitä. — Allah! Allah! — vastasivat turkkilaiset ja tarttarilaiset ja valkoset takit liehuivat, kun he tuhantisessa joukossa hyökkäsivät etuvarustusten yli ja heiluttivat käyriä miekkojaan ja keihäitään. Muutamat janitsaarit pistivät kumminkin miekat käsivarren alle ja ojensivat veljellisesti tupakkamassinsa ruotsalaisille ystävilleen ja tuttavilleen. Kun kuningas paljastetuin miekoin ratsasti kahakkaan, näki hän miehen toisensa perästä omasta joukostaan laskevan aseensa maahan ja hän punastui. Hän huusi luokseen Grothusenia ja Daldorffia, mutta ei kukaan vastannut. Silloin hän huomasi, että hän itse ja yksin oli siinä ainoana taistelun aiheena ja hän päätti, että ne, jotka eivät tahtoneet tapella, eivät olleet sen arvoisetkaan.
— Ne, joilla vielä on rohkeutta ja uskollisuutta rinnassaan, ne, seuratkoot minua! — huusi hän.