Silloin kokosi Seved Tolfslag hänen ympärilleen ne raa'at sotamiehet ja kyökkipojat ja palvelijat, joille äsken suurella vaivalla oli opetettu ensimmäisiä sotatemppuja. Uskollisesti henkensä kaupalla taistellen keräytyivät he kuninkaan ympärille, kun tämä, hypähtäen hevosen seljästä, raskaalla miekallaan kaasi ensimmäiset turkkilaiset maahan. Hänen edessään asteli Seved Tolfslag kuin muinaisajan musta, raivokas soturi ja teki tussarillaan kunniaa, vaan jos vihollisia yritti tunkeutumaan väliin, heilautti hän painettia ja niitti viljaa kuolemalle. Pistooli suunnattiin kuninkaan ohimoita kohden, vaan ikäänkuin näkymättömän käden viittauksesta taivutti kuningas päätään hiukan sivulle, — ja luoti vain hipasi hänen kasvojaan, mutta kaatoi Hårdin haavoittuneena maahan. Hän näki, miten viholliset vangitsivat, sitoivat ja riisuivat paljaaksi Aksel Sparren. Kalskavat kalvat ja sapelit iskivät syviä lovia toistensa teriin. Kamppaillen oman henkivartijansa Roosin ja parin ruotsalaisen soturin kanssa, jotka rautakourillaan olivat hänen vyötäreihinsä tarttuneet, täytyi hänen seurata näiden mukana kuninkaantaloon, jonka portti nyt pönkitettiin kiinni.
Tällaiseksi ei hän tätä taistelua ollut halunnut. Viha ja kärsimätön sotainto tulisti hänen verensä kuumeeseen. Ruutinsavu oli kärventänyt hänen silmäkulmansa ja nenä ja korva oli hänellä verinaarmuissa, kun hän hovimarsalkkinsa kamarissa tarkasti jälelläolevat miehensä, joita oli nelisenkymmentä; sitä tehdessään hän tyytyväisenä nyökäytti päätään vanhalle Hultmannille, joka suuri side päänsä ympärillä ja pyssy olallaan seisoi rivissä Walbergin ja Grollin ja Fribergin ja noiden toisten uskollisten vieressä. Otsa rypyssä ja silmät salamoivina ja pitkä miekka pystössä hyökkäsi hän sitten joukkonsa etupäässä toisiin saleihin, joihin hävittäjät jo olivat tunkeuneet. Roos ampui ja miekkaili hänen vasemmalla puolellaan. Nokinen ja hampaaton Åberg kumartui hänen käsivartensa alta survomaan miekallaan turkkilaisia alhaaltapäin vatsoihin ja rintoihin, mutta Seved Tolfslag kulki tietänsä suoraan eteenpäin, tarttui turkkilaista toistensa perästä parrasta ja viskasi heidät ulos ikkunasta. Hän kiskoi heiltä aseet käsistä ja polki ne jalallaan kappaleiksi. Ja tulta leimahteli tuluksista ja pyssyjen piipuista. Ristiin kilahtavat säilät lauloivat ja suhisivat kuin harpun soitto.
Suuressa salissa, jossa nuo molemmat vahakynttilät vielä valaisivat aukinaisia raamatunlehtiä ja noita värssyjä, jotka kertoivat, miten mestari heräsi ja nuhteli maailmaa, siellä eivät ruotsalaiset enää savun vuoksi voineet tuntea toisiaan muusta kuin kannussaappaistaan. Hurjasti huutaen rupesivat äkkiä janitsaarit ja tarttarilaiset kiipeilemään ylöspäin savukkoon, jonne hävisivät. Turhaan ruotsalaiset tapparoillaan iskivät joka taholle, he eivät enää tavanneet muuta kuin tyhjän ilman.
— Ne ovat noitia! — mutisi Hultman itsekseen ja pysähtyi raamatun luo, mutta kuningas viskasi vesitynnyrin alas ikkunalta, joten savu pääsi tulvimaan ulos. Silloin nähtiin ryöstäjäjoukkojen kavunneen ovien ja seinäpielojen päälle, ja taas alkoi vimmattu leijonajahti savuisissa huoneissa.
Kun vihdoin kaikki viholliset olivat ajetut pois, järjesti kuningas jälelläolevat sotatoverinsa — niitä oli 32 miestä — pieniin ryhmiin joka ikkunan luo ja kävi itse tyhjentämässä kaatuneiden laukuista luodit ja ruudit. Verta vuoti haavasta hänen toisesta kädestään ja hän ojensi sen sidottavaksi Roosille, joka äsken pistoolilaukauksella oli pelastanut hänen henkensä, kun hän oli joutunut käsikahakkaan kahden turkkilaisen kanssa.
— Näenpä — virkkoi hän, — ettei Roos ole minua jättänyt, vaan miten lie käynyt niiden kaikkien, jotka ovat pettäneet kuninkaansa?
— Eikö lie suurin osa niistä jo vainajia tai vankeja. Kuninkaan katse siitä yhä enemmän kirkastui ja hän tarttui Roosin käteen ja talutti hänet takasin suureen saliin, jonka ikkunoista tussarit tupruuttivat tulta yhä lähentelevää vihollista vastaan. Sisässä oli melkosen hämärä, sillä ilta oli tulossa, vaan ikkunavarustusten välitse nähtiin turkkilaisten askel askeleelta lähenevän laajassa kehässä, tavaravaunujen, ovien ja viiniammeitten suojassa, ja koko pihamaan peitti jo kaatuneiden lauma.
Viinanassakka haettiin ullakosta sammuttamaan kuivavaa janoa, ja kuningas, joka itse ei maistanut muuta kuin vettä, käveli soturista soturiin tarjoten lasia ja kehottaen heitä ottamaan ryypyn, mutta ainoastaan yhden ryypyn. Mutta kun sekään ei enää janoa sammuttanut, haettiin viiniä ja kuningas täytti saman lasin, josta hän äsken oli miehiään juottanut, sekä joi sen yhdellä kulauksella pohjaan.
— Onhan parempi, — virkkoi hän, kun taistelua taas oli kotvasen kestänyt, — että me uljaasti itseämme puolustamme viimeiseen hengenvetoomme saakka ja siten miehuutemme kautta tulemme ikikuuluisiksi, kuin että antaudumme vihollisillemme, elinaikaamme kipeneen jatkaaksemme.
Kiväärinlaukaukset räiskivät terävästi ja niiden keskitse sateli tykinkuulia ja pommeja tuota yksinäistä taloa kohden ja nuolet, joiden sulkiin oli sidottu pitkiä, palavia tappuratukkoja, tarttuivat kiinni kattolautoihin. Kesken kaiken lehahti savun läpi odottamaton niitetyn heinän ja kasvavain lehtipuiden lemu, ikäänkuin rauhallinen paimenkansa olisi kentiltään ja lehdoistaan lähettänyt tervehdyksen piiritetyille. Vaan tungoksen läpi marssi eräs janitsaaripäällikkö miehineen esiin kuin telottaja punapukuisine renkeineen. He kantoivat selässään heinärukoja ja halkoja, mutta päälliköllä oli pikinen tuohus kädessään. Nämä kaikki sytykkeet pantiin talon seinämälle tuulen puolelle ja päällikkö viskasi soihtunsa siihen; ja pian liekit kohosivat katto-orsien kohalle ja kaikki ullakolle kerätyt kalleudet peittyivät savuun ja liekkeihin.