Yksin ja kuolevain keskelle unhotettuna makasi Klysendorff palavan kammarin lattialla, vaan kun hän ulkoa kuuli uuden hämmästyksen huudahduksen, kirkastuivat hänen kalpeat piirteensä. Vielä kuuli hän pihalta kaukaisia ruotsalaisiakin huudahduksia. Siellä seisoi jäätyneellä maalla paitaa myöten ryöstettyjä ruotsalaisia kenraaleja ja överstejä, kädet selän taakse sidottuina. Tarttarilaiset, rehennellen kultanauhaisissa ruotsalaisten hatuissa ja kantaen vöissään koristeina keltaisia ja mustia tekotukkia, kytkivät pitkiin vitjoihin Ruotsin jaloimpain sukujen poikia ja tekivät heistä orjiaan. He sitoivat niitä vaunuihinsa taikka ajoivat edessään ruoskilla; Giertan ja Sparren taluttivat turkkilaiset erään kaivon luo ja kytkivät siihen karjaa juottamaan. Eräs janitsaari nousi kuninkaan vanhan, kuuluisan ratsun, Brandklipparin, selkään ja puristi karvasessa kourassaan yhdennentoista Kaarlon kalleutena säilytetyn miekan kullattua kahvaa, ja pasja asettui jo teltassaan jalat ristissä patjalleen istumaan, odottamaan taistelun päättymistä.
Kukkuloilta, kaukaisten moskeain torneista ja Benderin linnasta tarkastivat tuhannet ihmettelevät katselijat tuota liekkivää herkkuleenroviota. He näkivät, kuinka kuningas miehineen takit pään päälle käärittyinä nousivat ullakolle viskaamaan alas palavan pärekaton, vaan taas heidän täytyi sieltä paeta luoteja ja savua. Huoneesta huoneeseen vetäysi joukko katto-orsien ja seinätiilien romahdellessa alas ja joka ikkunasta ammuttiin sisään; vaatteet paloivat, veri virtasi käsistä ja hartioista. Kuumenneet kiväärit laukesivat itsekseen. Janitsaarit huusivat toisilleen, että joko on Ruotsin kuningas tulta kestävä konna taikka palaa hän nyt taloonsa miehineen. Koko seutu riemusta surisi, vaan se riemu ei ollut koston, vaan ihmettelyn riemua.
Pimeäksi oli jo käynyt ilta, vaan tulipalon liekit valaisivat pihamaan ja metelin keskeltä kaikui kuninkaan kirkas ääni.
— Roos, ystäväni, puolustakaamme itseämme näiden jälelläolevain miestemme avulla, kunnes kaikki on lopussa.
Hän taisteli nyt itse ikkunan ääressä ratsumiehen pyssy kädessään. Hän astui aivan rikkiammuttujen ikkunavarustusten eteen ja jäi siihen yksin seisomaan.
Roos viskausi väliin, vaan samassa hänet typerrytti luoti, joka lävisti hänen lakkinsa, ja hän horjahti kuninkaansa käsivarsiin. Ja peräytymättä seisoi siinä kuningas järkähtämättömänä paikoillaan, sylissään jaloin henkivartioistaan.
Raivostuneina hyökkäsivät turkkilaiset vielä kerran eteenpäin ikkunaa kohden, vaan siihen kaatuivat. Lattiatkin olivat jo tulessa ja valaisivat huoneet kirkkaiksi.
— Ruotsin Kaarle pitelee puoliaan, — virkkoi pasja. — Poltava oli kansan kunniapäivä, tästä tulee hänen päivänsä.
Silloin lennähti ovi auki. Säkenien peittämänä astui Seved Tolfslag portaille ja teki kunniaa.
— Antakaa tilaa, — huusi hän. — Kuningas, kuningas!