Miestensä etupäässä hyökkäsi kuningas ulos käyden käsikahakkaan ja ne, jotka eivät voineet häntä seurata, nojautuivat seinää vastaan ja tappelivat. Kuolleita ja kuolevaisia kaatui hänen jalkoihinsa ja hänen päänsä päällä kalskahtivat tapparamiekat vastakkain. Kannukseensa kompastuneena painui hän maata vasten ja miesjoukko viskausi hänen päälleen, jotta ase vihdoinkin voitiin hänen kädestään vääntää pois.
— Toisin olisi se tanssi päättynyt, jos kaikki olisivat paikoilleen jääneet, — virkkoi hän. — Nyt ei tämä ottelu ollut minkään arvoinen.
Noustuaan maasta sammui tuo säkenöivä tuli hänen silmästään ja hän jakoi palkintoina kaikki tukaattinsa niille janitsaareille; jotka olivat jaksaneet häneltä riistää aseen. Savu oli hänet tuntumattomaksi mustannut ja hänen repaleiseksi hakatusta takistaan oli toinen haarukka revitty pois. Semmoisena nousi hän purppuravaatteella satuloidun turkkilaisen ratsun selkään ja riemuhuudot, niin valtavat, kuin jos kaikki Islamin liput äsken olisivat lasketut hänen hevosensa kavioiden alle, seurasivat häntä, kun hän ajoi Benderiin ja vankeuteen.
Eikä hän kääntynyt katsomaankaan taota loimuavaa roviota. Liekit siitä loistivat koko yön. Vaan aamulla seisoivat turkkilaiset Carlopolin tuhkaisilla raunioilla lapioineen ja Varnitsan naiset rupesivat ruotsalaisten kaivosta nostamaan vesiruukkuihinsa tuota kristallikirkasta vettä, jota he vastaisina aikoina tarjoilivat muukalaisille matkustajille ja joka teki juojan lujaksi sekä rakkautta että luoteja vastaan. Siellä ympärillä, pensaikkojen ja kasvavain viiniköynnösten alla, nukkuivat kodittomain soturien maahan kaivetut säästötukaatit, joita sankarikuninkaan kuva leimasi, ja vielä paljo myöhemmin, kun paimenet vaimoineen myrskyisinä syyspäivinä korjasivat hedelmäsatoja, olivat he kuulevinaan maasta miekanhelskettä ja urhojenleikin mylläkkää.
Hänen ylhäisyytensä.
Torvien räikintä tervehti juhlapukuisesta Moskovasta Poltavasta palaavaa tsaaria. Hänen edessään astelivat rivittäin, vaalenneissa ja tomuisissa soturinvormuissa, aseettomat ruotsalaiset sotavangit. Tiilisissä kunniaporteissa näkivät he kuvamaalauksia, jotka esittivät, miten Idän vihanen kotka repi palasiksi hukkuvaa taikka nuolien lävistämää Ruotsin jalopeuraa. Joka askele vei heidät yhä syvemmäs tuohon vieraaseen barbarikaupunkiin, jonka suomuksentapaiset kehämuurit ympäröivät. Tornit olivat pilveinkorkuisten kärpässienien taikka omituisten taivaankaarien kaltaiset, koristeinaan yltänään särmäkkäitä kultatähtiä. Pöytiä oli joka suuremman talon edessä ja niille oli katettu viljalta outoja ruokalajeja tsaarille ja hänen ylimyksilleen. Kynttilöitä ja lamppuja liehui mustapartaisten kristuksenkuvien ja outojen pyhimysten edessä, mutta molemminpuolin katua aaltoili kansa kuin koskessa vesi ja tuijotti ja pilkkasi voitettuja. Kyyneleensä kuiviin itkeneet lesket ja sisaret, joita Ruotsin Itämeren maakunnista jo kauan sitten oli tuotu tänne orjuuteen, tunsivat ikkunoista sukulaisiaan vankien joukossa. He huusivat näille lohduttavia raamatunlauseita, vaan ei kukaan heitä kuullut, tykinlaukaukset, kellojen helinä ja voittolaulut, jotka kaikuivat kaupungin yli kuin riemujuhlan hillitön melske, vaimensivat kaikki muut äänet.
Etummaisina kävelivät sotamiehet. Siinä polkivat laihain suomalaisten harmajat pataljoonat, suomalaisten, jotka niin usein, kun toveri oli viitannut heidät vahtitulien luo, olivat hymähtäneet punaisissa parroissaan ja hangella seisten puistelleet pyssyjään ja vastanneet kuin yhdestä suusta: "seisomme tässä", jota toiset eivät ymmärtäneet.
— Te rakkaat Suomen veikot, — niin huutelivat vangitut naiset ikkunoista, — omien kotienne palaessa poroksi olette uskollisesti meidän joukkoja seuranneet ja seisoneet paikoillanne kuin pienet sitkeät katajat. Jos kerran vielä saamme Ruotsissa joulukirkkoon ajaa, niin viittaamme katajiin, jotka kasvavat lumessa tien partaalla, ja lausumme: kas siinä suomalaiset, suomalaiset!
Sitten marssivat upseerit, alimmat ensiksi, ylimmät sitten ja heidän jälessään tuotiin voitetut tykit valjaineen. Pitkään rekeen olivat sälytetyt ne vaskirummut, joiden räminä niin monena iltahämäränä oli taistelutantereella koonnut yhteen vertavuotavat ratsuväenosastot. Toisessa reessä tuotiin nahkarumpuja. Kuinka usein ne olivatkaan valloitetussa kaupungissa nopealla, käskevällä pärinällään pakottaneet ryöstäjiä heti pistämään miekat tuppeensa ja seuraamaan nuorta, voittavaa kuningasta, joka iloisena istui juoksijansa seljässä, vasta saatu avainkimppu vielä kädessään. Niiden jälestä tulivat ratsuviirit ja liput, joissa maakuntavaakunat olivat, vaan niitä kannettiin nurinpäin vasemmassa kädessä ja ne laahustivat katuloassa. Sinerviksi paleltuneet nyrkit puristuivat noita rikkiammuttuja kankaita vastaan, joissa vielä oli viimeisten puolustajainsa veripilkkuja. Lumipalloja ja kiviä viskeltiin Södermanlannin ja Itägöötanmaan arneja, Uplannin valtaomenaa, Taalain ja Neriken ristiinpantuja nuolia, Västmanlannin tultasyöksevää vuorta, Helsinglannin pukkia, Blekingen lehtipuuta ja Länsipohjan sydänyöllä juoksevaa poroa kohti. Yhä hurjistuneempana tyrkkäili rahvas vahtien pyssyjä syrjälle ja huusi:
— Lokaa ja häpeää noiden koirien lipuille!