Silloin paljastivat venäläiset soturit aseensa ja näkyviin tulivat Ruotsin kuninkaan ratsuhevoset ja hänen vuoteeksi varattu paarinsa ja tyhjä, sininen kenttätuolinsa. Heti sen perästä kävelivät kenraalit maahan kumartuneen Lewenhauptin ympärillä ja heidän jälessään asteli marski, mutta lähinnä tsaarin hevosen edessä kulki hänen ylhäisyytensä Piper, pääministeri, hän, joka Ruotsin suuruudenajan keskipäivän paisteella oli seisonut kahden ruotsalaisen kuninkaan rinnalla.
Hän ei näyttänyt kuulevan eikä näkevän mitään. Hänellä, jota oli sanottu Ruotsin sukkelimmaksi pääksi, ei ollut tänään mitään vastattavaa niihin naurunrähähdyksiin ja pistosanoihin, joilla häntä kaikkialta tervehdittiin. Näytti siltä, kuin hän siinä kävellessään olisi miettinyt aivan muita asioita ja muita kohtaloita.
Kun hän illalla vietiin majapaikkaansa ja ilotulitus räiski jäätyneen joen ylitse, istui hän nukkuen lepotuolissaan eikä herännyt silloinkaan, kun palvelija pani yömyssyn hänen päähänsä ja kääri peiton hänen ympärilleen.
Taas tuli aamu ja taas soivat kellot. Päivä seurasi päivää ja vuosi vuotta, mutta ne olivat kaikki yhtä raskaat.
Francken ja Arndt'in hartauskirjoja oli hänen pöydällään. Hän taivutti marskin ja Lewenhauptin puristamaan sovinnon kättä ja hänestä tuli orjuudessa kärsivän kansan isällinen hallintomies. Puutteeseen joutuneet ruotsalaiset soturit kohtasivat hänet usein aikusina aamuhetkinä, kun hän kiirein askelin riensi katua pitkin, ainoastaan pieni, haukkuva koira seuralaisenaan.
Tapahtui sitten aivan odottamatta, että hänet vietiin pois talostaan ja kun vihdoin pitkän ja tuskallisen odotuksen jälkeen muutamat hänen maamiehensä taas saivat hänet nähdä, oli hän kaukana Moskovasta ja hänestä oli tullut murtunut ukko.
Oli kirkas kevätpäivä. Joet rupesivat jo luomaan jääpeittoaan ja sotavankien sydämmiä rupesi koti-ikävä yhä syvemmin kaivamaan. Pietarin kaupunki oli lyhyessä ajassa kasvanut ruotsalaisilta valloitettuun suomaahan; siellä, Pietari-Paavalin linnan pihalla, oli kurja puuhökkeli. Tämän majan edustalla käveli hänen ylhäisyytensä Piper edestakasin. Kärsittyään seitsemäntoista päivää vesileipäkidutusta sai hän siinä nyt hetkisen hengittää raitista ilmaa. Takki oli pilalle kulunut ja se riippui syvissä poimuissa hänen kuihtuneella vartalollaan. Keppi vapisi ja horjoi tuossa kädessä, jota Puolan kuningas ja kuningatar ennen olivat suudelleet ja joka niin usein, ennenkuin se oli kirjoittanut nimen jonkun valtakirjan tai määräyksen alle, oli saanut vastaanottaa tukateilla ja kimaltavilla jalokivillä täytettyjä hopealippaita tai nuuskarasioita.
Muutamain askelten päässä seisoivat vahtisotamiehet eikä hänen ylhäisyytensä saanut vaihtaa sanaakaan kenenkään muun kuin sotapappi Bredenbergin kanssa. Erityisen luvan saatuaan oli tämä nyt juuri äsken päässyt hänen majalleen. Hän otti taskustaan toverien Moskovasta kirjoittaman kirjeen ja luki sen ääneen Piperille.
— Tuota pientä koiraa, jonka hänen ylhäisyytensä, kun hänet täältä äkkiä poisvietiin, täytyi jättää jälkeensä, olemme hellästi hoitaneet, mutta se on surkeasti ulvoen paennut kaikenlaisiin pimeihin piilopaikkoihin, tahtomatta maistaa ruokaa tai juomaa, ja nyt se on kuollut. Soisippa jumala, että me vangit tämän sieluttoman eläimen tavoin voisimme laskeutua johonkin nurkkaan ja päästä näistä maallisista kärsimyksistämme erillemme. Mutta hartain toivomme on, että hänen ylhäisyytensä nyt pian vapaaksi lunastettaisiin ja vaihdettaisiin ja että hän saisi palata kotiinsa puolisonsa ja lastensa luo. Meidän sydämmelliset siunauksemme seuraavat häntä aina kiitollisuudella kaikesta siitä huolenpidosta ja isällisestä hoidosta, jota hän kristillisenä auttajana meille on osottanut…
Piper seisoi selin Bredenbergiin ja tuijotti sitkeästi hietikkoon. Hän ei muistellut vanginvartijain kovuutta, ei, hänen korvansa oli kaukaa kuulevinaan kuninkaan katkeroita moitesanoja. Eikö ollut hän, pääministeri, vapaaehtoisesti ratsastanut Poltavaan ja ojentanut vihollisille miekkansa? Eikö hän kuullut oman kansansa kirouksia? Hänen kotitalostaan olivat Tukholmassa heitetyt kivet murskanneet lasit. Hän näki vaimonsa, Kersti-rouvan, sälyttävän laatikkoihin kaikki nuo hohtokivisormukset ja rasiat ja pienet hopeakoristeet, jotka olivat olleet siinä etuhuoneessa, missä puheille pyrkivät ruotsalaiset ja ulkomaalaiset muinoin olivat odotellen seisoneet. Hän näki puolisonsa keskellä yötä ajavan kaupungista tietä myöten Angsjöhön päin. Pitkät ajat oli hän mielestään aivan kuin istuvinaan ruotsalaisen kirkon penkissä ja kuulevinaan papin saarnastuolista rukoilevan Jumalaa rankaisemaan tuota ulkolaisten lahjomaa kuninkaanpettäjää Piperiä, joka oli neuvonut viimeiseen sotaan ryhtymään ja itselleen oli ihmisluista tien rakentanut Ukrainan lumikinosten yli. Hänen ainoat ystävänsä olivat nyt enää nuo onnettomat vankeustoverit. Ei ollut hänellä enää edes isänmaata, johon hän saattoi ikävöidä. Yksin hän tunsi noiden syytösten mahdottomuuden, mutta hän ei voinut sysätä syitä kuninkaansa niskoille, ei ilmaista valtiosalaisuuksia. Murtuneena hän senvuoksi horjui majansa luona, — vankina, jonka täytyi kansalaistensa ja muukalaisten häpäisemällä vaitiollen kuolla, aivan samoin kuin hän niin usein oli nähnyt nimettömään soturien rivistään kaatuvan.