— Minä olen vain halpa kauppias Tulasta — änkytti hän — ja olen tullut tänne härkiä kaupalle, mutta ruotsalaiset vangit siellä meidän puolessa pyysivät minua esillekantamaan heidän almurukouksensa. Vaikka he ahkerasti valmistavatkin puukeiloja ja nuuskasarvia, niin vallitsee heidän keskuudessaan kuitenkin niin suuri hätä, että sydäntä särkee sitä nähdessä. Mutta kyllä ne raukat tuhlaavatkin paljon aikaa turhuuteen. Tuntikausittain istuvat he joka päivä kirjoittaen ja papereita raapustellen. Ja voi sitä, joka pienen tupakkahitusenkaan heidän papereillensa pudottaa! Mutta sitähän juuri ei kukaan ihminen voi ymmärtää, miksi he tuollaisen vaivan näkevät, kun heillä ei kuitenkaan ole mitään kirjoittamista ja tuskin on paria ruplaa kirstun pohjalla. Eihän sotamiesten tehtävä lie kynä kädessä hikoilla..
Lewenhaupt sytytti talikynttilän, sillä huoneessa oli vielä sangen hämärä.
— Kas tässä! — sanoi hän hyväntahtoisen raskasmielisesti ja valaisi kynttilällä pitkiä, maalaamattomia seinähyllyjä, joilla paksut paperikasat lepäsivät numeroitujen kansien lomissa.
Juutalainen punoi yhä kiivaammin hiussuortuvaansa nähdessään maljojen ja nassakkain sijasta täyteen kirjoitettuja paperikasoja mihinkä hän vaan kääntyi. Tuoleilla ja pöydillä ja yksin uuninreunallakin oli papereita. — Merkillinen kenraali tuo, — ajatteli hän — tuollaisen näkönenkö onkin se, joka taisteluja voittaa?
— Kansa, — Lewenhaupt pysähtyi hyllyn luo — ja valtio, se on sama kuin järjestys, ystäväni. Täällä ovat kaikki vangit kirjoissa ja heidän laskunsa ovat tarkoin merkityt. Täällä on meidän finassivirastomme ja meidän rahatoimilaitoksemme! Ruotsalaisen maisterin luona, toisella puolen katua, on yhtä pitkä hylly. Siellä on meidän kirkkomme! Vielä vankeudessakin olemme me pysyneet kansana! Sinä, joka olet juutalainen, sinä varmaankin ymmärrät tämän suuren sanan salaisuuden!
Hän otti erään paperimytyn, selaili sen lehtiä, luki ja laski puoliääneen. Sitten meni hän läheiseen makuukamariinsa ja asetettuansa kynttilän jakkaralle, avasi hän muutaman kirstun ja alkoi huolellisesti laskea hopearahoja erikokoisiin nahka-kukkaroihin. Koko ajan puheli hän puoliääneen, milloin itsekseen, milloin kauppiaaseen kääntyen.
— Olen nyt laskenut, kuinka paljo minulla on oikeus lähettää Tulaan. Mutta opi huomaamaan, hyvä mies, että kiittämättömyys ja kateus on kaiken meidän vaivannäkömme palkka. Kateus, kateus, se se oli se pimeyden käsi, joka erotti meidät niin, että viholliset voivat ryöstää liput meidän pataljooniltamme. Narri se on, joka tässä matoisessa maailmassa huutaa ystäviä ja sydämmiä! Sotatoveri syleilee sinua, kun hänet pelastat vihollisten pistimistä, mutta hän huokaa, ettet sinä samalla kaatunut lävistettynä, jotta hän olisi voinut saada sinun tyhjän paikkasi. Narri se on, joka muita korkeuksia kohti halajaa, kuin päin ikuisen isämme kotia. Viholliset eivät ole minua syvemmin haavoittaneet kuin minun omat maamieheni. Suokoon Jumala, että minä yhtä uskollisesti olisin palvellut taivahista kuningastani kuin hallitsijaani maan päällä.
Sängyn peitteellä hänen takanansa oli raamattu, ja miekka, jonka hän oli takaisin saanut, riippui sängynpylväässä. Aina kun hän oli täyttänyt jonkun kukkaron, kirjoitti hän pari riviä erääseen kirjaan ja sinetöi senjälkeen kukkaron. Myöskin sänkykamari täyttyi vähitellen papereista, mutta aina olivat arkit toistensa vieressä hyvässä järjestyksessä. Noin istui hän siinä kynttilän valossa, Gemauerthofin taistelun voittaja, savuava lakkatanko surumielisten, kirkkaiden silmiensä edessä, ja sillä aikaa kuin hän yhä valitti kohtalon kovuutta, alkoi päivä hiljalleen valjeta.
Juutalainen kauppamies ei enää käsittänyt hänen puhettaan, vaan punoi ja peukaloi punaista suortuvaansa, mutisten:
— Kansa ja valtio… vielä keskellä vankeuttakin… se on todellakin kaunis näky.