Kun Bredenberg huolestunein silmin lähti pois, tuli läheisestä senaatintalosta joukko ruotsalaisia upseereja, puettuina lammasnahkaturkkeihin ja vaippoihin. Heidän edessään käveli ruskean kauhtanaan puettuna henkivartijain pappi Nordberg, jonka helposti tunsi hänen kookkaasta vartalostaan. Heistä olivat lunnaat makselut ja he olivat vapaiksi pääsemäisillään, heidän kerjuunyyttinsä olivat jo kasassa jauhosäkkien lomissa muutamassa lotjassa joen rannalla.
Ylempänä linnanvallilla vaikeni kahleiden kilinä ja ruotsalaiset työvangit nojautuivat käsikärryihinsä ja katselivat kotiin pääseviä maamiehiään. Mutta pian rupesivat taas rattaat ritisemään ja kuokat kolhimaan. Siinä raatoivat nuo alhaiset ja nimettömät, nuo elävältä kuolleet, jotka eivät omaisistaan mitään tienneet ja joilla ei ollut toivoa koskaan enää kolkuttaa oman tuvan ovelle, joiden oli määrä kahleissa raataa ja nääntyä ja joka aamu nousta rakentamaan tuota vierasta kaupunkia.
Piper kohotti verkalleen vapisevan kätensä ja viittasi vallia kohden:
— Tuolla ovat veljeni! — virkkoi hän.
Bredenberg, joka asteli vapaaksi laskettuja upseereja kohden, nykäsi hiljaa Nordbergia vaipasta ja kaikki kääntyivät nyt Piperin puoleen ja paljastivat päänsä. He eivät saaneet häntä puhutella, eivät viedä häneltä tervehdystä, mutta Nordberg pysähtyi, niin ihmeellinen oli hänestä tuo näky. Hänen kätensä siirrähti povelle ja kun hän sieltä takin alta tapasi rukouskirjansa, kohotti hän sen ja viittasi kannelle kuvattua ristiä.
— Niinkö, Jumala, johtavat tiesi, — kuiskasi hän, — että tuosta miehestä on tullut suurin kansamme marttyyreistä! Rauhoitettu, kunnioitettu, olkoon hänen loukattu nimensä!
Paperi-kenraali.
Kello oli tuskin neljä aamulla, mutta kellertävä valo Moskovan ulkopuolella olevien koivikkojen latvoissa ennusti päivän koittoa. Kenraali Lewenhaupt istui jo tavallisella paikallaan ikkunan ääressä kuin vanha huuhkaja oksallansa metsässä. Kaksi harmaata hiussuortuvaa pörrötti otsalla ja miettiväisnä aukoi ja sulki hän suuria, surullisia silmiään.
Muutamista raskaista askelista heräsi hän äkkiä, nousi seisalleen ja kääntyi huoneensa sisäosaan päin. Hänen edessään seisoi kyttyräselkäinen, pitkätukkainen venäläis-juutalainen.
Juutalainen punoi levottomasti pitkää, punasta hiussuortuvaansa sormen ympäri. Mitä taruja hän olikaan kuullut kerrottavan tästä vanhasta kenraali Marsmarssista, joka nuuskaa hyppysissään pidellen oli Liettuan takamailla lähettänyt virsiä veisaavat sotamiehensä rintasuojuksia ja risumurrokkoja vastaan. Ei hän vielä elämässään ollut seisonut urhon edessä, joka oli armeijoja komentanut. Hänen mielestään piti sellaisen olla julmannäköisen miehen, joka, kiroillen ja kädet ristissä miekankahvan päällä, komenteli maljoja ja nassakoita ja sylenpituisia tupakka-piippuja, kunnes savu oli niin sakeaksi käynyt, että sitä voi miekan iskulla silpoa.