Kun Wreech vaikeni, astui Stjernflycht esiin ja jatkoi.
— Ennenkuin ruokapöytään istumme, rukoilemme sinun armoasi, isä, kaikkien niiden maamiestemme puolesta, jotka kituvat rikkikaivoksissa ja kivilouhomoissa kaukana Tartarien maassa ja laaksoissa kiinalaisen muurin kupeella, vaikkeivät muuta rikosta ole tehneet, kuin rehellisesti kuningastaan palvelleet. Anna armon kalkki asetoverillemme Rühl'ille, joka jo vuosikausia on ryysyissä ja liassa maannut maanalaisessa vankiholvissa, jossa hän jo on nähnyt ystävänsä Tauben kurjuuteen kuolevan. Vapauta kuoleman kautta Hermelin, jos totta on, että hän, kätkettynä ja yksinäisenä, vielä kituu Astrakanin luostarissa. Vahvista, lohduta Seulenbergiä ja Hag'ia, jotka istuvat kumpanenkin eri maakuopassa kaukana erämaassa, ja Anders Oxehufvud'ia, jonka eräs saksalainen kauppias on nähnyt kulkevan länget olallaan auraa vetämässä. Jumalamme! Eikö Jeremias puhu ja sano: Zionin kempit pojat, puhtaan kullan verraksi luetut, kuinka ne ovat saviastian kaltaisiksi arvatut, jotka savenvalaja tekee. Jotka ennen söivät herkullisesti, ovat kadulla nääntyneet, jotka ennen olivat silkillä vaatetetut, niiden täytyy nyt loassa maata. Meidän vainoojamme olivat nopeammat kuin kotkat taivaan alla. Herran voideltu, joka meidän turvamme oli, on vangittu heidän verkkoihinsa, hän, josta me sanoimme, että me hänen varjonsa alla elämme pakanain seassa…
Tuuli helisti ikkunoita ja suhisi ulkona kasvavassa korsiheinässä.
— Rakas rouva Beck, — kuiskasi Stjernflycht, nostaessaan pöydän ääreen tuoleja vanhemmille herroille, — yhtä vain vielä kaipaan. Missä on rakas ystävämme Ferdinand von Kraemer, tuo nuori kornetti? Puhtaampaa ja velvollisuutensa tuntevampaa sydäntä ei ole koskaan sykkinyt ruotsalaisen rinnassa. Kun hänet näen, muistelen pakostakin vilposta, kirkasta kesäyötä.
Ennenkuin rouva Beck vielä ehti vastaamaankaan, kuului jo Kraemer kiipeävän vintinrappusia ylös, vaipan kaulusta pystöön käännettynä. Hän katsoi rouvaa kysyvästi sinisillä silmillään.
— Minulla on mukanani tuolla alhaalla eräs, jota ette ehkä seuraanne tahtone, — virkkoi hän matalalla äänellä. — Se on Leijon. Koetan saada häntä tottumaan pois kapakoissa vetelehtämästä. Koettakaamme kärsivällisesti ottaa hänet siipiemme suojaan… Sydämmestään hän ei ole ensinkään paha.
— Hänen kevyt mielensä on niin erilainen kuin meidän, — vastasi rouva Beck terävänlaisella äänellä, mutta lempeillä kasvoilla.
— Elkää olko niin ankara, rouva Beck!
Rouva asetteli lautasia pöydän ympäri. Sitten meni hän ovelle ja huusi alas porraskäytävään:
— Kraemer on kunnon mies ja ketä hän kärsii, sitä emme tahdo mekään piiristämme karkottaa. Käykää sisään luutnantti Leijon!