Mies, joka kynnyksen yli astui, oli jo nuorena käynyt harmajaksi; hänellä oli raskasmieliset katseet ja kasvot olivat juomisesta ja vilusta käyneet tummanpunaisiksi. Kohta hänelle tuoli tarjottiin kuin kunniavieraalle. Hetken hän siinä istui hiljaa ja siivosti, vaan kun aterialle käytiin ja olutta maljoihin kaadettiin ja kun ei kukaan enää muistanut hänen mukana olevankaan, silloin hän äkkiä tarttui rouva Beckin käsiin ja suuteli niitä, vaikka rouva koettikin vastustaa, ja kertoi kuinka vilpittömästi hän häntä kunnioitti ja rakasti. Ja sitten hän juoma-astia kädessä huojui tuolista tuoliin, syleili ja puristeli tuttuja ja tuntemattomia. Vihdoin hän meni noiden nuorten luo, jotka vielä seinämillä seisoivat, käski niiden sinutella itseään ja kun hän taas palasi paikoilleen Kraemerin viereen oli hänen oluensa lopussa. Silloin hän kiersi käsivartensa Kraemerin ympäri, iski nyrkkinsä pöytään, niin että astiat helähtivät ja puhui:
— Mihin on ruotsalainen mielenrohkeus joutunut, pojat? Minä en välitä teidän Jeesuksesta… Tahdotteko, että Leijon taas käypi mieliänne reipastuttamaan… mutta silloin antakaakin oikea ryyppy alotteeksi! Hä?… Kraemer kunnon mies… Niinpä niin, niinpä niin…! Vaan onko kukaan kuullut sanottavan Kraemeria sukkelaksi mieheksi. Täytyy tehdä velvollisuutensa, saarnaa hän, ei saa nauraa onnettomuudessa… ei juoda itseään kuoliaaksi… Istua vain ja suutaroida viiden äyrin edestä viikossa… Ei, tiedättekö mitä minä teen? Minä aijon tehdä samoin kuin Stjernkors. Aijon ruveta ryssäksi ja ryssän uskoon ja naida lauhkean venakon. Hankkikaa vain mulle morsian, kelpo rouva Beck. Hankkikaa! Miks'ei elämä täällä olisi yhtä suloista kuin kotona Ruotsissa? Onko ruoho siellä viheriämpää, onko olkivuode pehmeämpi?
— Rakas ystävä ja veli, — vastasi Kraemer hiljaisesti. — Sinulla on oikeastaan hellä lapsensydän ja parastasi tarkotan. Mutta koti-ikävä on tauti, tauti kaikista raskain. Vaan jos teemme velvollisuutemme, on meillä maanpakolaisraukoillakin toki joku ilo maailmassa.
Hänen otsansa oli niin rehellinen ja kirkas. Leijon nyökäytti hänelle päätään ja jatkoi:
— Jokin ilo… Tietysti meillä on jokin ilo. Tiedätkö miksi venäläinenkin pitää meistä ruotsalaisista, hä, ei hän pidä meitä ainoastaan kohteliaan käytöstapamme vuoksi eikä siksi, että opetamme hänen lapsiaan kirjoittamaan ja lukemaan… Tänään minä tutkinnossa koulussa kuvailin lapsille Mesopotamian pääkaupunkia Krokedummelia, jossa ei ole yhtään asuntorakennusta, vaan ainoastaan kapakoita ja ravintoloita, ja jossa vaunut eivät pyöri rattailla, vaan oluttynnyreillä ja viinanassakoilla… Ja venäläiset turkistenkauppiaat, jotka istuivat siellä kuuntelemassa, saadakseen hekin jotakin opituksi, he nauroivat niin, että rouva Beck tuli ja ajoi minut ulos… Vie sun! Siksi, veliseni, siksi venäläiset ja koko maailma meistä pitävät, että me kesken tätä kurjuutta voimme syleillä heitä ja koko Siperiaa ja olla reippaita kuin varsat.
Kraemer katseli häntä syvälle silmiin.
— Ah, sinä vanha veli ja oluthaarikon sankari! Minä tunnen sen salakäytävän, joka kulkee ruotsalaisten reippauden alla.
Mutta illan tullen rupesi Leijon kiroilemaan ja huutamaan kopeana kuin ylipäällikkö ja rouva Beck otti jääkylmillä käsillään oluthaarikon hänen edestään.
— Minä en pidä juominkeja huoneessani! — virkkoi hän ankarasti. —
Emme ole tulleet kokoon elämöidäksemme humalassa ja liekkumassa.
Kraemer rupesi rouvaa puhuttelemaan, ettei Leijon ehtisi huomata tämän katkeroita nuhteita, ja hetken kuluttua hän talutti toverinsa alas huoneesta.