— Minä menen hautuumaalle! — huudahti Leijon. — Sen vieressä on kaupungin paras kapakka. Mielen reippaus ja vireys antaa elämänhalua ja terveyttä!
— Tästä näet hautuumaan joen rannalla. Sen vieressä ei ole yhtään taloa.
— Mutta minä menen sinne sittenkin, tahdon nähdä onko kasvanut se nurmi, jonka kylvimme Rääfin pojan haudalle.
Kraemer puisteli päätään ja tarttui ystäväänsä käsipuolesta. Pureva pohjoistuuli puhalsi autiolta arolta eikä kulkijaa kuulunut missään. Lumen oli tuuli tuiskuttanut tieltä pois ja hiljaa ystävykset edelleen kävelivät. Jo kaukaa he lukivat valkosista puuristeistä ruotsinkieliset kirjoitukset.
— Pysähdy ja lue ääneen, veli Kraemer! Yksi sukulaiseni makaa Ukrainassa ja toinen Benderissä. Me olemme nyt viidentoista vuoden kuluessa kylväneet ruotsalaisia luita Jäämereltä Arkkipelagiin saakka…
Kraemer nykki häntä vaipasta.
— Tule! Tämä on hulluutta!
— Nurmi on jäätynyt… Sano, veli, eivätkö vainajat ole kotona?
Eivätkö ole kotona ne, jotka turpeen alla makaavat? Puhu, mulle,
Kraemer! Sinä voit tyynnyttää meren, sinun sanasi niin lauhkeasti
mieleeni vaikuttavat.
— Vaikene, jätä minut rauhaan. En tahdo sinua kuunnella. Elä moisia ajattele, ajattele vain velvollisuuksiasi.
— Mutta kysynhän sulta vain sitä, emmekö kuoltuammekaan ole kotona, silloin kuin Jumalan armosta nukumme? Kotona, kotona… ymmärrätkö sen sanan… kotona! Emmekö koskaan, koskaan pääse kotiin?