Vihollisten luotien vainoomana saapui venhe sulalle selälle. Turhaan tähysteli kumminkin Rosen niitä kahta ruotsalaista laivaa, Snapp-oppia ja Snare-Sveniä, joiden oli ollut määrä olla siellä vastassa, vaan jotka myrsky oli kuljettanut ulommas. Silloin nousivat kuningas, hänen kaksi seuralaistaan ja palvelija raskaaseen lastilaivaan, joka nosti ankkurin ja paikkonaisilla, mustuneilla purjeillaan lähti viiltämään vesille. Mihin olikaan joutunut se ylpeä laivasto, jonka kannella. Kaarlo XII viisitoista vuotta sitten oli, nuorena ja voitonvarmana, kuunnellut vanhan Piperin käsientaputuksia. Se uhkaava mastometsä, jonka Rosen viittasi näkyvän näköpiirin rajalta, oli Tordenskiöldin. Vasta kaukana merellä tapasi lastilaiva Snapp-opp'in ja vihasin käskyin ja synkin katsein astui kuningas myöhästyneeseen laivaan. Oliko tämä se armollinen herra, josta merimiehet olivat kuulleet kerrottavan, että hänen oli tapana sievästi kumarrellen pistää lakin kainaloonsa? Hän nosti kätensä tervehtiäkseen miehistöä, mutta laski sen alas verkalleen ja nyrkkiin puristettuna, ja rankaisevina kaikuivat hänen ensi sanansa Ruotsin merilipun alla.
— Snapp-opp laivan päällikkö on vitsoilla ruoskittava. Mutta Snare-Sven'in laivuri, joka on jäänyt kokonaan tulematta, on ammuttava!
Myrsky heilautteli jäätelejä korkealle. Ne kohottelivat kuin hukkuvain aaveet Valkosia kylkiään laivan laitojen yli, vaan vielä pimeän laskiessa seisoi kuningas ääneti maston juurella… Jos hän ei olisi ollut ruhtinas, olisi hän vielä voinut paeta ja purjehtia kauas pois rauhaisaan piilopaikkaan, mutta nyt olisivat ihmiset pian hänen jälkeensä juosseet ja hänet kätköstään kiskoneet pois. Hän olisi voinut varustaa itselleen merirosvolaivaston ja siinä edelleen elää vuotensa miekkaili helskeessä ja pyssyjen paukkeessa. Vaan nyt pakottivat hänen alamaisensa hänet palaamaan kotiin vartioimaan heidän lantatunkioitaan ja omettojaan. Kuta lähemmäksi Skoonen rannikkoa hän saapui, sitä selvemmältä hänestä tuntui, että hän teki maallenousua vihollisen maahan. Hän muisti sen aikuisen aamun Karlbergin kuninkaankartanossa, jolloin hän, ennenkuin täti ja sisaret vielä olivat heränneet, hiipi portaita alas Hultmanin seurassa ja ratsasti sotaan. Noita tuttuja kasvoja hän ei tahtonut nähdä. Hän ei tahtonut ratsastaa Tukholman katuja pitkin eikä nähdä kansan pikituohuksilla tervehtivän ajelollejoutunutta, haaksirikkoista kuningastaan. Hän kyllä näki, että nämä ruotsalaiset yhä vielä uhrasivat henkensä hänen edestään ja sen maapalasen edestä, joka vielä heidän omansa oli, mutta hän tiesi myös että heistä monet hiljaisissa rukouksissaan pyysivät Jumalaa suomaan hänelle ruton kuoleman. Nyt hän sen kaiken näki yhtä selvästi, kuin se hänelle ennen oli ollut tietämätöntä. Hän ei ajatellut rauhaa eikä sovintoa. Hän ei voinut unhottaa, että ne tuhannet, jotka häntä olivat seuranneet, olivat kaatuneet, että kansan kyyneleet ja siunaukset olivat pehmosen peiton heidän nurmettuneille haudoilleen luoneet, että niistä oli tullut pyhiä miehiä, joiden synnit unhotettiin ja joiden avuja ylistettiin. Soturilla on ainoastaan kaksi tietä sovintoon Jumalan ja ihmisten kanssa: "voitto tai kuolema."
Kun kuningas yösateen virtoina valuessa nousi maihin Skoonen hiekkarannalle, ei hän langennut polvilleen eikä katkeruuden eikä helpotuksen huoahdusta päässyt hänen huuliltaan. Kiirehtien ja sanaa puhumatta meni hän suuren kiven kupeelle. Demotikan väsymätön ratsastaja, hän, joka soturin tavoin huoletonna oli laskeutunut kinokseen nukkumaan, alentui tällä hetkellä siihen määrään, että viattoman vesisateen vuoksi haki suojaa kiven takana. Siellä hän seisoi kauan.
Kirkonkelloja ei soitettu, kuninkaankartanolta ei siistitty eikä lämmitetty. Sateen rapistessa kattoja vastaan nukkuivat ruotsalaiset kodeissaan aavistamatta, että heidän kuninkaansa viistoistavuotisen poissaolon jälkeen, satumaisten voittojen ja sanomattoman kurjuuden jälkeen, katkeruus ja viha sydämmessään polki valtakuntansa mannerta, ilman että häntä kukaan otti vastaan tai tervehti. Mutta hän ei katsonut taakseen, eteensä vain. Kostoa! Sitä sanaa heilutti hänen ajatuksensa kuin vasaraa; kostoa lupauksensa rikkoneita kohtaan, kostoa sitä maailmaa kohtaan, joka oli hänestä tehnyt surkuteltavan, rahattoman, vallattoman pakolaisen… mutta suurta, kuninkaallista kostoa hän mielessään hautoi! Hän tiesi, että seuraavana päivänä monet hänen alamaisistaan tulisivat riemuitsemaan, mutta monet myöskin vavisten ennustelemaan hirsipuita ja teloituslavoja. Sille hän hymyili. Hänen suuttumuksensa sisälsi häpeää ja loukattua rakkautta. Siksi hän viime vuosina niin kartellen oli puhunut Ruotsista. Hän tahtoi voittaa ja rangaista nämä vihollisensa, mutta ei mestauspaikalla. Tyyneesti ja käskien aikoi hän tallata sitä maata, jonka he olivat vähältä olleet häneltä riistää. Hän aikoi asettua samaan riviin, missä nuo synkkäkasvoiset alamaisensa olivat. Hän aikoi huoletonna kuin paimen metsässä nukkua noitten salaliittolaisten keskessä ja pakottaa heidät vielä kerran seuraamaan itseään sinne, mihin hän kulki. Hän aikoi voittaa vihollisensa Ruotsissa heille osottamalla, että he yhä vieläkin pysyivät hänelle uskollisina.
Päivä alkoi sarastaa ja muutamia talonpoikia käveli pellolleen. Mutta luonnon väritys oli niin kovaa ja jäykkää, kaikki tuntui niin kylmältä ja vieraalta.
— Tämäkö siis on Ruotsinmaata, — mutisi Rosen itsekseen, astellessaan kaulus pystössä. — Enpä sitä enää tunnekaan.
— Myrsky on tuulentanut silmänne punasiksi, — vastasi kuningas. Ja sitten hän lisäsi: — Jos emme tunne kaikkea täällä, niin tottapahan muut tuntevat meidät!
Yhden talonpojista otti hän oppaakseen Trelleborgiin. Aivan tyynenä kasvoiltaan hän puhui haluavansa tavata Lundin oppineita professoreja ja tuota suurta Polhem'ia, jonka hän aikoi apulaisekseen rakentamaan kanavan Ruotsin halki. Valtakunnan alimmassa kulmassa kävelivät nuo kolme herraa pikkukaupungin lautavajojen ja unessa makaavain talojen välitse kuin haaksirikkoutuneet seikkailijat, jotka olivat käyneet vieraiksi omassa maassaan; ja Rosen, joka oli vetänyt hatun syvälle silmilleen, itki salaa kuin lapsi.
Kun kuninkaan sitten tuli maksaa oppaalle palkan, huomasi hän matkan varrella lahjoittaneensa pois kaikki tukaattinsa. Hän löysi ainoastaan sen turkkilaisen rahan, jonka Grothusen oli tuonut mukanaan rummussa ja lähettänyt hänelle niillä toivomuksentapaisilla terveisillä, että siitä kerran rauhan palattua sulatettaisiin oikea rehellinen ruotsalainen raha. Se oli kuninkaan viimeinen raha eikä sekään ollut hänen omansa, sillä hän oli sen lainannut turkkilaiselta juutalaiselta.