Hänen edessään makasi kaatunut tykkijunkkari palava sytytin vielä kädessään ja aivan läheltä kuului taistelun ja nyrkkien pauhinan keskestä rukoileva ääni. Se oli sotapappi, joka taistelijain takana seisoi kumartuneena haavoitettujen ja kuolevain ylitse.
— Sinä sotajoukkojen ja kuningasten kuningas. Elä huuda meille, niinkuin Jerobeamin huoneen lapsille: kuka kaupungissa kuolee, hän koirain syötäväksi jääpi, ja kuka maalla kuolee, sen taivaan linnut repivät, sillä niin on Herra sanonut. Miksi epäät meiltä merkkiäsi, että meidän kanssamme olet? Mikset suo minun julistaa voiton rauhaa näille miehillemme, jotka verta vuotavat, että tämä kova vuode heille pehmeämmäksi kävisi…
Bassewitziä jo kannettiin kahden pyssyn varassa kuolemaan syrjemmäs kahakasta ja Daldorff, sotavanhus, joka niin monissa taisteluissa kaatuneitten toverien keskessä oli kuninkaan hengen pelastanut ja joka kuninkaan katsellessa oli johtanut smoolantilaiset ratsumiehensä Holofzin surmia kohden, makasi levätillään otsa kuolon kalpeana. Laukaukset väläytellen valaisivat iskeviä ja ristiinlyöviä säiliä ja haahmontapaisia, taistelevia sotureita. Kenttätykin laukauksen valossa tunsi korpraali Baumgarten vihdoin kuninkaansa ja nosti hänet hevosensa selkään sekä vei hänet turvaan ruotsalaisten joukkoon, jotka lähtivät peräytymään.
Silloin kajahti kestävä, äänekäs rummutus kuninkaan korviin ja kun hän tutkistellen kääntyi sivulle katsomaan, näki hän nousevan päivän valossa rummuttajapojan, joka puikot käsissään vielä seisoi paikoillaan vihollisiin päin kääntyneenä. Hänen vieressään makasi upseeri selällään, molemmat käsivarret suoriksi ojennettuina. Suuri, kultareunainen upseerinhattu oli kaatuneella vielä komeasti päässään ja vaalea, ranskalainen kaulaliina hulmusi punapilkkuisana tuulessa; ja takinliepeen ympärillä, jonka luoti oli halki ratkonut, kimalteli kosteisessa kanervikossa makeispapereita ja hopearahoja.
— Kuka on tuo kaatunut? — kysyi kuningas.
Ratsumestari Ridderstadt vastasi:
— Se on urhea soturi Jumalan edessä, mutta jota useat ihmiset ovat häväisseet… Se on teidän majesteettinne suosima ystävä… Se on Grothusen!
Tämän sanottuaan pyörähti Ridderstadt takasin käsikahakkaan ja kaatui hänkin.
* * * * *
Oli pimeä talviyö, kun kuningas vihdoin kuusihankaisessa soutuveneessä lähti räjähdyspommeista suitsuavasta Stralsundista. Düring, joka niin väsymättä oli ottanut osaa kaikkiin kuninkaanratsastuksen vaikeuksiin, oli kaatunut kaupungin edustalla, vaan hänen veljensä istui perässä perää pitämässä. Joukko työmiehiä kulki tuurineen ja keihäineen jäähän hakatun aukon kahdella puolen, ja Rosen, joka seisoi keulassa, oli niin kuninkaan näkönen, että jäätikölle jääjät juuri hänelle hyvästiksi viittoivat.