— Mitä on tämä? Siinähän seisoo joukko espanjalaisia ratsumiehiä ja tuolta etäämmältä näkyy kuutamossa varustusvalli. Tanskalaiset ovat hyvin käyttäneet aikansa… Eteenpäin!
Varustuksen harjalta ruiskahti samassa pitkä rivi tulisäteitä ja ensimmäinen yhteislaukaus pamahti öisessä luonnossa. Mutta ruotsalaiset viskasivat syrjään espanjalaiset ratsumiehet ja hyökkäsivät vallia vastaan.
Cronstedt'in tykinkuulat huhkasivat jalkamiesten päiden ylitse ja tupruuttivat multaa ja hiekkaa vallituksesta. Maa tärisi ja joka taholta salamoivat tuliluikut. Kuului suhinaa ja vinguntaa, kuin sataisen allijoukon lentäessä rannikon poikki; ruutipilvet peittivät niin paksulta tantereen, että kuutamon hohde vain paikotellen niiden lomitse pääsi maata valaisemaan ja siihen valkosia, kinoksilta näyttäviä täpliä kuvaamaan. Kauan vielä saattoivat taistelijat, kun melske hetkeksi heikkeni, kuulla etäällä kahlehdittujen koirien ulvontaa, mutta sitten taas kävi jyry niin valtavaksi, etteivät soturit voineet kuulla upseeriensakaan komennushuutoja. Ruotsalaiset hyökkäsivät eteenpäin kaksin kourin miekankahvaa pidellen, kuin muinaisajan berserkat. Siinä ei enää taisteltu järjestetyssä ottelussa, jossa päälliköt käskivät ja osastot tottelivat. Siinä viimeiset sankarit siitä sotajoukosta, joka oli tehnyt retken Euroopan halki, nyt viimeistä kertaa sankarikautensa syysmyöhällä uhrasivat vertansa Ruotsin meren eteläpuolella. Siinä taisteltiin rinta rintaa vastaan, taisteltiin elämästä ja kuolemasta, taistelun määränä oli sankarikunnia tai häpeä.
Översti Jakob Torstenson oli jo kuollut, mutta hänen veljensä Karl Ulrik murtausi kaartilaisineen vallin yli ja taisteli vihollisen varustuspaikan keskessä. Ja kun hänen oli verkalleen peräydyttävä, iski hän yhä selällään varustukseen nojaten ja huusi, kapteeni Adlerfeltin maatessa kuolleena hänen vieressään, joukolleen:
— Pitäkää urheasti puolianne, toverit! Isoisäni johti koko Ruotsin armeijaa enkä minä hellitä miekkaani muille kuin itse Dessaulaiselle. [Preussilainen sotapäällikkö, ruhtinas Leopold von Anhalt-Dessau.]
Avopäin, vihan ja innon lieska otsallaan, raivasi kuningas säilällään itselleen tietä miekkojen ja pyssyntukkien lomitse. Hän riensi vertajanoovia miekanteriä vastaan syksyset myrskyt sydämmessään, nöyrryytettynä, välittämättä kivusta tai kuolemasta. Vielä kerran irvistelivät Åbergin hampaattomat ja rumat, mutta miehevät, kasvot hänen kupeellaan ja Seved Tolfslag särki kalloja ja aseita. Pyssyntuli leimahti joka taholta ja kärventi kuninkaan rikkinäisen sotatakin. Vaan hän lävisti ja ampui. Karkeat soturinkäsivarret häntä tapailivat ja sylitappelussa hän kamppaili vihollisten kanssa. Eräs tanskalainen upseeri, joka hänet tunsi, tarttui toisella kädellään hänen harvaan tukkaansa ja koetti vääntää miekkaa hänen kourastaan, mutta kuningas tempasi pistoolin vyöltään ja ampui luodin tanskalaisen ruumiin läpi. Mutta uusia vihollisia ryntäsi esiin ja Dessaulaisen ratsumiehet ja kenttätykit ahdistelivat ruotsalaisia sivulta, niin että heitä myrskyisen marraskuunyön pimeässä joka taholta saarsi sarja murhaavia miekkoja ja leimahtavia ukkosentulia.
Kenraalimajuri Strömfelt antoi kuninkaalle hevosensa, mutta espanjalainen ratsumies sen pysäytti ja tykinluoti sen kaasi ja kuningas kaatui maahan hevosensa alle. Ja koettaessaan päästä sen alta pois, sattui hänen rintaansa kivestä ponnahtava tykinluodin sirpale, joten veri tirskahti hänen huulilleen. Mustaksi kävi maailma hänen silmissään ja hän vaipui makaamaan tiedotonna ja puoleksi hiedikkoon hautautuneena, mutta käsi puristi yhä miekan kahvaa.
Överstiluutnantti Tranfelt taisteli keskellä tanskalaisjoukkoa. Kumpasessakin kädessään heilutti hän asetta ja hänen repaleiseksi repeytyneen takkinsa ja paitansa alta ammotti kolme haavaa rinnasta. Ja kun hän ei enää jaksanut seistä, taisteli hän polvillaan, kunnes hän kaatui ja heitti henkensä.
Cronstedtin olivat tykkimiehet, haavoitettuna ja vertavuotavana, nostaneet eräälle kenttätykille.
— Ne ovat Pohjoismaiden roomalaisia nuo, — virkkoi hän, — jotka tänä yönä kaatuvat viimeisten valloitusmaittensa puolesta.