Maalaiskansalle annettiin aseiksi vikatteita ja kirveitä. Mutta sadeusvan suojassa laskivat viholliset rannalle ja heitä nousi maihin Stresowin melkein vartioimatta jääneen kylän edustalla yli kymmenentuhatta miestä. Tuuli repi usvan hajalleen ja kuu nousi kirkkaana tuota autiota maisemaa valaisemaan. Vaan jo noin kolmen aikoina yöllä hiipivät vihollisten kenttävahdit varovasti takasin hiedikon poikki ja ilmoittivat, että ruotsalaiset lähestyvät.
Kuningas pysähtyi hetkeksi viskaamaan vaippansa pois ja hän kääntyi
Daldorffin ja henkidrabanttien puoleen:
— Vuosia on kulunut. Hyvin olemme yhdessä toimeentulleet. Kuka tietää, milloin se lyijy on valinkauhassa sulanut, joka meidän päivämme päättää.
Grothusen veti poveltaan, takinnappien lomitse, kellertävän reunushansikkaan ja vastasi:
— Tämän hansikkaan otin Benderissä armolliselta kuninkaaltamme, eikä ole hallayötä ollut niin kylmää, ettei tämä hansikas olisi sydäntäni pitänyt lämminnä.
Silloin paljasti Daldorff päänsä:
— Kun minuun kuolinluoti sattuu… jos silloin haavojen repelöimä ruumisraukkani voisi puhua, kääntyisi se maan mullassa poistuviin joukkoihin päin ja rukoileisi siunausta rehellisille asetovereille, kiitollisen kumppanin siunausta… Ah, jospa voitto vielä kerrankaan tietämme valaiseisi. Vaan niinkuin maanviljelijä väliin päästää vanhan pellon metsistymään ja raivaa uuden, niin tahtoo Jumala vaihdella valtakuntia ja valtoja. Ja kun hän on uudet rajapyykit pystyttänyt, ei hän salli kenenkään enää siirrellä rajapaasia vanhoille paikoilleen. Me emme hänen tahtoaan tajua, me oivallamme vain sen, että hän on meitä vastaan.
— Jumala on meidän puolellamme, meidän kanssamme! Hänen tahtonsa ei voi olla, että Ruotsin valta paloitellaan. Jos niin on, antakoon hän meille selvän merkin ruhjomalla meidät maahan toisen toisensa perästä.
— Ne ovat tosia sanoja! — vastasi Daldorff. Eikä nekään upseerit, jotka Stralsundin portin edustalla olivat kuutamossa kuiskailleet, enää muistaneet silloisia mustia ajatuksiaan. He päinvastoin tunkeutuivat henkivartijain lomaan, saadakseen lähinnä kuningasta taistella. Heistä tuntui, että hänen olennossaan ilmeni kuvia Jumalan omasta kovasta ja armottomasta rakkaudesta oikeamielisiä kohtaan ja oman tahtonsa täyttämistä kohtaan.
Keskustelu pysähtyi. Torvet eivät soineet, rummut eivät pärisseet, liput olivat kokoonkäärityt ja niitä hiljaa kannettiin. Säilä paljaana käveli kuningas joukkonsa etupäässä. Tuskin oli sitä joukkoa kolmetuhatta miestä ja sen tuli nyt taistella kolme aina kymmentä vastaan, sen tuli hyökätä pelottamaan vihollista ja ajamaan sitä saarelta pois. Hän pysähtyi äkkiä: