Eräänä päivänä harjoitteli Grothusen tavallista suuremmalla innolla sotureitaan tuon vanhan naisen ikkunan edustalla Kniperthorin kohdalla. Liikahtamatta istui nainen uutimen takana ja kun Grothusen heilautti hattuaan, kimaltelivat sen uudet kultanauhat.
Hän kutsui rummuttajan luokseen.
— Vielä ei rummullasi ole täyttä ääntänsä, avatkaamme se. Täällä on vielä pari mitä siroimpia, kultakoristeisia kenkiä. Mene tuon naisen luo ja sano, että Grothusen lähettää ne jäähyväistervehdykseksi. Nyt on rumpu tyhjä!
— Herra kenraali, täällä on vielä turkkilainen kultaraha pohjalla.
— Kas, onpa tottatosiaankin. Ja se on ruunun raha, se on siihen kiireessä tipahtanut! Nyt meidän on lähdettävä Eugeniin, jonne preussilaiset ja tanskalaiset aikovat nousta maihin, saartaakseen meidät myöskin meren puolelta. Mene kuninkaan luo, vie raha hänelle ja käske hänen ottaa se vastaan muistona niistä vuosista, jolloin Grothusenilla oli onni palvella häntä vierailla mailla. Sulatettakoon tuo kultaraha vielä vastaisina, rauhallisina vuosina rehelliseksi rahaksi, josta ruotsalaiset taas kerran voivat nähdä kuninkaansa ja vaakunansa. Virka nöyrimmästi kaikki nämä terveiset Grothusen'ilta!
Kun joukko oli järjestetty ja valmiina marssimaan, teki Grothusen vielä miekallaan kunniaa tuolle seitsenkymmenvuotiaalle hentulleen. Ja kun hän sitten ratsasti katuja pitkin, nyökytti hän päätään tytöille, joita seisoi ikkunoissa ja rikkiammuttujen porttien pielissä ja ensi kerran nyt Demotikosta lähdettyä pärisi hänen rumpunsa täydellä äänellään. Se kajahteli niin voimakkaasti kirkkojen seinistä, että se muistutti vihollisten kenttätykkien pauketta. Rohkeana, hehkuvana keskusteli Düber rappusilla kuninkaan kanssa. Kuunnellen Bassewitzin katkeroita, kuiskaavia kuvauksia Görtzistä ratsasti Daldorff kenraalien keskessä ja pieni Cronstedt taputti tykkijunkkareitaan olalle. Milloin pyörähti hän toiselle, milloin toiselle puolelle. Hän tarkasti pikatykkejään kuin tallimestari hevosiaan ja kiillotteli sillävälin vaippansa liepeellä äsken keksittyjä Polhemin tähtäysruuveja.
— Siitä tulee tuima ottelu, — virkkoi hän — ja vasta kun hänen majesteettinsa on ehtinyt Ruotsin mantereelle, voidaan sanoa kuninkaanratsastuksen päättyneen.
* * * * *
Syysmyrskyt kohisivat hämärissä Rügenin saarella ja rotkot ja rannikot vinkuivat ja valittivat. Ei tähteäkään näkynyt taivaalla Jumalan hyvyyttä todistamassa ja kun sotajoukot asetettiin rukoukseen, kaikuivat pappien suista vanhan testamentin kostosanat. Ruotsalaisilla oli nyt niin niukalti väkeä, että he etuvartijoiksi asettivat sidottuja koiria, joiden valittava ulvonta kuului aaltojen hyrskeen keskitse.
— Kuoloa ennustaa koirien ulvonta, — virkkoivat soturit.