— Päräytäppäs reipas rummutus, jotta tytöt kerääntyvät tähän ympärillemme! — käski Grothusen.
Poika heilutti puikkoja ja kun tytöt uteliaina juoksivat siihen ja pysähtyivät hänen ympärilleen, mursi Grothusen sinetin ja avasi rummun. Ja sieltä hän kaivoi kaikenlaista naisten korutavaraa, jota hän viimeisenä iltana oli ostanut Demotikon basaarista. Siinä oli pieniä huiveja ja huntuja ja kuvastimia ja ruusuöljypulloja ja kaulanauhoja, joissa riippui puolikuita ja turkkilaisia rahoja. Hän huiskutti huiveja ilmassa. Ja nenä pystössä, ahavoittuneet kasvot hikisinä, hän siinä huutokauppaa piti, tarjoten tavaroitaan kaupaksi. Yhdestä esineestä hän vaati suutelon, toisesta syleilyn ja kolmannesta tanssin siinä avonaisella torilla.
— Kas, kas, — jatkoi Görtz, — kuinka översti jakelee pakanain koruja kristityille neitosille! Hän on bon garçon, tuo ystävämme, mutta eivät hänenmalliset miehet ole kylliksi suuria Kaarlo kahdettatoista palvelemaan…
Kuningas kumarsi merkiksi, että Görtzin oli aika poistua.
— Panettelijat ovat väittäneet, että te, parooni, olette vaarallinen viekastelija. Yhden neuvon tahdon teille antaa. Kun me vasta työskentelemme yhdessä, ei pidä paroonin koskaan puhua pahaa kenestäkään poissaolevasta, sillä minä asetun aina poissaolijan puolelle. Kuinka paljo pahaa mulle onkaan koetettu kuiskata yksin tuosta sinetöidystä rummustakin… Ja mitä siinä oli? Leikkikaluja ja naisten koruja! Jos Grothusen ei ole ollutkaan mikään nerokas palvelija, niin hän ei ole toki koskaan mitään omaan pussiinsa pistänyt… Nyt tahon läpikäydä muutamia asiakirjoja.
Görtz purasi huultaan, vaan kun hän ehti ulos, viittasi hän kopealla liikkeellä Grothusenin vaununikkunan luo.
— Ukrainan ja Poltavan sairas ja vertavuotava jalopeura on niin kauan lepuuttanut raajojaan, että kynnet ovat kasvaneet terävämmiksi kuin koskaan. Painakaa hattunne kiinteämmin päähänne ja pankaa takki nappeihin, hyvät herrat, ja olkaa valmiit. Syysmyrskyt alkavat.
Stralsundin harvalukuinen varustusväki kuuli pian vihollisten tykkien paukkuvan muurien ulkopuolella. Läppäämällä kirkontornista kutsuttiin miehistö milloin vallien luo, milloin palavia taloja sammuttamaan. Aamuyöstä viskausi kuningas hattu silmillään hetkeksi lepäämään Frauenthorin kivitetylle permannolle. Valvoen tuijotti hän hattunsa pimeään kupuun, mutta soturit, jotka lyhdyt kädessään seisoivat hänen vieressään, eivät nähneet muuta kuin leuvan ja huulet, joissa vielä hymy viipyi, mutta kylmänä ja jäykistyneenä, kuin jos se hänen kasvonilmeihinsä olisi kuulunut. Silloin he kuiskasivat, että reippaampaa sankaria ei ole ennen koskaan nähty; mutta syrjemmässä taivasalla seisoivat ylemmät upseerit ja haastelivat, että kuninkaan kuolema ainoastaan voi pelastaa Ruotsin valtakunnan.
Hän tiesi mistä he puhuivat, vaikkei hän mitään ollut huomaavinaan. Se kansa, josta hän oli suuret unelmansa uneksinut, se odotti jo vapautustaan hänen kuolemasta. Saattaako kohtalo sen kovemmin kuningasta kolhasta? Oliko hän syntynyt ainoastaan johtamaan ruotsalaisia näiden viimeisessä kovassa taistelussa ja sitten häviämään kuin käytetty työkalu? Hänen sisarensa puoliso silmäili jo hänen kruunuaan ja hänen jo kuolleen lemmikkisisarensa poika kurkotti sitä kohden lapsenkättään.
Ehtoollisella käydessään hän nöyrtyi ja kyynelissään kylpi, mutta omia onnettomuuksiaan hän ei koskaan itkenyt. Nuo epäilijät, olivathan ne hänen vihollisiaan, joita hänen tuli kohdella kostajan vihalla. Hän kävi tylymmäksi ja ankarammaksi upseereitaan kohtaan ja puhui usein nyrkkiä puiden, mutta hän vaati itseltäänkin yhä enemmän ja hallitsi ankarasti mieltään ja ajatuksiaan. Tosin oli hänen pukunsa yhä huonommin huolehdittu, hän piti pari viikkoa yhtä likasta paitaa, mutta hän käveli reippaasti eikä ontumista enää näkynyt. Hänen tukkansa kimalteli jo hopealta, vaikka hän vasta olikin kolmenneljättä ikäinen, mutta kun hän hereillään makasi ja hattuunsa katseli, hoki hän itsekseen: Niin täytyy olla Jumalan tahto, sitä seuraan. — Sitten hän nousi kuin levännyt nuorukainen ja levitti vaippansa jonkun viluisen, vanhan soturin harteille. Mutta jos Ruotsista ja kotimaalaisista puhuttiin, silloin hän hypelteli takkinsa nappeja ja oli vaiti.