Hänen ei tarvinnut lukea tienviittoja eikä kysellä suuntaa. Hän tiesi, että pohjoiseen päin vei matka ja suorimman tien hän aina valitsi. Vuosi vuodelta oli koti-ikävä käynyt hänelle yhä rasittavammaksi, mutta kun nyt vihdoinkin jokainen askel vei hänet lähemmäs noita seutuja kohden, joista hän ei koskaan puhunut, mutta joita hän aina ajatteli, kasvoi yhä hänen kaipauksensa. Väliin hän pysähtyi, kädet ristissä sauvan nenässä, ja tuijotti tielle, mutta huomaamattaan sitä itsekään rupesi hän taas kävelemään. Jos jonakin sateisena yönä sattui, että hänet jyrkin sanoin ajettiin pois joltakin ovelta, kun hän, nimittäen itseään köyhäksi ruotsalaiseksi kuorma-ajuriksi, siihen kolkutti, silloin häneltä unhottui, ettei hän enää ollutkaan sotaretkeltä. Nähdessään silloin ikkunan kautta leivän ja maitokannun pöydällä, taivutti hän lyijyset ikkunapuitteet syrjälle, siirsi lasit pois ja poimi pöydältä evääkseen niin paljo ruokia kuin yletti saamaan. Mutta kun hän siinä sammutteli janoaan ja tukki leipäpaloja laukkuunsa, muistui hänelle mieleen, että hän oli soturi, ja silloin hän lähtiessään kolkutti sauvallaan niin kovasti pöytään, että ihmisten varmaankin oli pakko ymmärtää, ettei siellä ollut tavallinen varas käynyt.
Ennen toisia ehti hän Stralsundiin, mutta kaupunki antautui vihollisille, joiden laivastot sulkivat Itämerenkin. Kauan seikkailtuaan keksi hän vihdoin Amsterdamissa hollantilaisen laivan, joka oli lähdössä Bohuslääniin, ja silloin hän oli niin väsynyt, että hänen täytyi ruveta pitkälleen laivurin olkivuoteelle kajuuttaan. Mutta kun hän kuuli ankkurivitjain ritisevän, koputti hän sauvallaan kajuutan kanteen ja kutsui laivurin luokseen.
— Kuulehan hyvä mies, kun te saavutte Ruotsin saaristoon, ilmoittakaa heti minulle siitä, jotta tiedän siistiä pukuni ja partani ja saapua kannelle.
Laivuri lupasi tehdä niin, mutta tuskin oli hän ehtinyt kannelle, kun taas sauva kolkutti kajuutan kattoa.
— Kotiinpäin, kotiinpäin… — sopersi Ehrenskiöld ja tarttui laivurin käteen. — Te olette meriä kulkenut ja paljo kokenut mies, sanokaa, mistä on kotoisin tämä aistien sekasorto, joka vaikuttaa, että ihmisen täytyy tuntea olevansa kotona, ennenkuin hän pääsee rauhaan itsensä kanssa. Kun Turkinmaalla, ollessani kunniavahdin päällikkönä Funcke-vainajaa haudattaessa, minun oli komennettava vahtia, niin tuskin muistin komentosanoja ja saatoin hoitaa miekkaani… Kivet olivat niin valkosen näköiset… sypressit seisoivat siinä niin välinpitämättöminä… Jos minut itseni olisi siihen haudattu, enpä olisi voinut rauhallisna levätä. Minä olisin raapinut mullan ympäriltäni ja huutanut Jumalalta armoa…
Laivuri vastasi:
— Eikö ole sama isänkäsi luonut jokaista maan kappaletta, sehän on luonut yksin ne hennot laudatkin, jotka meitä myrskyssä kuljettavat. Kääntykää seinään päin ja levätkää! Te ratsumiehet olette huonoja merimiehiä ja nyt tulee kova jumalanilma.
Vaan jo varhain seuraavana päivänä, kun laivuri seisoi perämiehen vieressä, kuuli hän taas koputuksen kajuutankatosta.
— Täällä kylkiluuni alla on luoti — puhui Ehrenskiöld, — enkä ole koskaan päässyt oikein selville, sekö vai koti-ikävä multa on niin terveyden tärvellyt, etten enää vaivatta voi pystössä pysyä. Juuri tällä hetkellä aamusin, jolloin päivä sarastaa, mutta aurinko ei vielä ole noussut, ahdistaa koti-ikävä minua pahimmin.
Matka oli levoton, myrsky vinkui, aallot kohisivat. Eräänä yönä laskeusi laivuri, sarvesta tehty lyhty kädessään, kajuutan rappusia alas. Ehrenskiöld istui olkivuoteellaan, laukkuunsa nojaten, ja sauva oli hänellä vieressään, ja hänen hiuksensa olivat niin pitkät, että ne valahtivat korvain yli.