— Yksi meikäläisiä? Mitä? — kysyi hän tuntemattomalta, joka jälleen oli noussut pystyyn. — Oletko sinä niin seilissä, ettet edes tunne tunnuslausettamme: Nuuskaa peruukeille! — Schadet nichts! Nouse ylös ystävämme Klinkan taakse ja pidä häntä pystyssä valakan selässä. Eteenpäin!
Laulaen ja hoilottaen riensi paitasissaan oleva joukko edelleen ylös katuja ja mäkiä ja huiskuttivat ja näyttivät pitkäänenää unistaan heränneille ihmisille, jotka tulivat porteille. Kun ruudut helisivät ylimarsalkka Stenbockin talossa, tuli korkean-ylhäinen vanhus itse yönutussaan ikkunaan ja rupesi kumarrellen valittamaan, miten hänen lopuksi täytyisi muuttaa pois valtakunnasta. Mutta kuningas repi häneltä valetukan ja halkaisi sen säilällään kahteen osaan.
— Se kelpaa! — huusi Holsteinin herttua. — Hatut ilmaan! Kunpa nyt saisimme vain käsiimme kaikki kosittavat hovinaiset, jotka istuvat ja tirkistelevät makuuhuoneissaan! Valetukat ilmaan! Seisomaan jalustimille ja heittäkää vetenne hevosten päiden yli! Kas niin, pojat! Perhana vieköön teidät! Vivat Carolus, rex svecorum et scandalorum!
Paidat hulmusivat, hatut, valetukat ja hansikkaat jäivät kadulle, kaviot iskivät tulta ja hevoset syöksyivät eteenpäin niinkuin pelästyksissä.
Kun hurjat ratsumiehet tulivat takaisin linnaan, hyppäsivät he alas satulasta ja antoivat hevosten mennä ihan itsekseen. Portaissa rikkoivat he kynttiläjalustan ja ampuivat pistooleillaan marmorista Venus-kuvaa.
— Vorwärts! — huusi kuningas ja ryntäsi koko seuransa kanssa linnankappeliin ja penkkien kimppuun. — Saakoot pyhänä tikkuja housuihinsa!
Herttua koputti lattiaan ja vaatii puheenvuoroa, ja Klinckowström, joka alttarin laidalla heitti noppapeliä, piti kättään oman suunsa edessä voidakseen muka olla hiljaa.
— Rakkaat sanankuulijat! — alkoi herttua. — Ei mikään tekisi tätä vakaista juhlaa juhlallisemmaksi kuin jos minun korkea ja rakastettava lankoni tänä aamuhetkenä suvaitsisi meille hänen uskollisille palvelijoilleen antaa vihjauksen sydämmensä valinnasta. Katsokaamme kosijattaria! Ajatelkaamme Bewernin naikkosta, joka hölkötti aina tänne saakka äiti-kultansa kanssa, vaikka täällä tuskin on huoneita linnanpalon jälkeen. Huhuu, sanoo huuhkaja. Vain kahdeksan pikkuista tulpaaninpunaista kesää vanhempi kuin teidän majesteettinne. Elikkä Würtembergin prinsessaa, joka osotti lempeään jo sillä että kosi teidän majesteettinne korkeaa herra isä-vainajaa ja joka on heikkorintainen. Ei saa rykiä vihkituolissa! Eli Mecklenburg-Grabowin ruhtinatarta, joka äitineen myöskin kuuluu pinnistävän ylös matkavaunussa. Eli Preussin prinsessaa, joka vain on kaksi pikkuisen pientä sokerijyväistä vuotta vanhempi, eli Tanskan prinsessaa, tittulittupikku kultakäpystä ja niin koreaa, joka vain on viittä pientä ruusunsievoista vuotta vanhempi. Kaikkihan ne ovat kosinnassa ja siivoavat ja kaunistavat naamojansa, sillä rakkauden tuli heitä kovin porottaa.
Kuningas hämmentyi ja vastasi:
— Enkö ole aina sanonut, että ennen neljääkymmentä vuotta ei miehen tarvinne naimista ajatella!