— Te tulette juuri kreivin aikaan, pojat, — sanoi hän kisällit tuntiessaan. — Ryypyn puolta ei kellään tähän aikaan ole annettavana, mutta kauniit rahat te voitte ansaita.
Hän raotti luukkua vielä enemmän ja puhui hiljempaa.
— Tässä on teille koko karoliini kummallekin. Niin, käännelkää niitä vain, helkkarin pojat, kyllä ne kestää kääntelemisen. Täällä sisällä on kuninkaallinen hovipoika, joka pian tulee teidän luoksenne. Aamun koitteessa taitavat hovin yököt tapansa mukaan ratsastaa tästä ohi. Silloin te olette paiskaavinanne maahan ja pieksävinänne nuorta herraa ja pötkikää sitten tiehenne. Siinä on kaikki.
— Olkoon menneeksi, — sanoivat kisällit ja hypistelivät rahojaan. — Pahinta on vaan ettei kuumana ollessa saa lyödä hartian takaa, niin että tuntuisi.
He menivät takaisin kirkkomaan portille ja odottivat, ja he kuulivat
Malina muorin kuiskuttelevan hovipojan kanssa ylhäällä kamarissa.
Aika tuli pitkäksi. Tähti vilkutti kesäyössä paarihuoneen päällä, palovahti huusi Brunkevuorella, ja päivän koi oli lähellä.
Silloin narisivat ja naukuivat Malina muorin portaat, ja hovipoika, joka käveli polvet vähän sisäänpäin ja pani kiini ja sovitteli takinnappiaan, tuli alas kisällien luo.
Solasta Kuningattarenkadulta kuului meteliä ja kavionkopsetta. Ensimmäisenä ratsasti Klinckowström, joka oli niin päissään, että hänen täytyi pysytellä hevosen harjassa kiini. Hänen takanaan näkyi kuningas ja Holsteinin herttua ja kymmenkunta muita ratsastajia. Kaikilla oli miekat kädessä ja kaikki paitse kuningas olivat aivan paitasillaan. Hän oli hulluna humalasta ja miekallaan löi hän ikkunaruutuja rikki ja nosti sijoiltaan kylttejä ja hakkasi puuovia. Nyt ei ollut koko maailmassa laviassa ketään, jota hänen olisi tarvinnut totella. Nyt saattoi hän tehdä mitä hyvänsä, mitä vain päähän pisti, eikä kellään ollut sanottavana sanaakaan moitteeksi. Olisipahan koetettu! Illallisissa oli hän lyönyt vadin hovipoikain käsistä ja heitellyt krokaanipaloja toverien vaatteille, niin että niihin jäi valkoiset merkit niinkuin lumipalloista. Nyt oli vanha ikävyys lopussa. Ukot saivat haukotella ja rykiä nuuskapurnujensa ääressä niinkuin halutti. Heillä ei ollut enään muuta tehtävää kuin narrin. Nuoruuden rohkeudelle ja ilolle vihki hän vanhan karhuvaltakuntansa. Koko Eurooppa saisi hämmästyä! Nyt oli hän herra Ruotsin maassa!
Sillä välin oli tuntematon hovipoika ruvennut maahan kirkkomaan portilla, ja kisällit nipistelivät ja löivät siinä halulla hartaalla ja kävivät kurkkuun kiini.
— Wer da? — huusi kuningas ja ajoi kisällien perään, jotka heti pakenivat hautakivien ja ristien sekaan. Hän oli heidän kintereillään ja pisti toista monta kertaa vasempaan käsivarteen, niin että veri tirsui. Viimein nostivat he puolustuksekseen lankun palperinlesken puoleksi peitetystä haudasta. Silloin kääntyi kuningas nauraen ja ratsasti takaisin veräjälle.